Väitös:
Suomen Pankin ote kirposi 80-luvun lopussa
1990-luvun alun laman syitä ruodittaessa Suomen Pankkia on usein syytetty siitä, että se ei aikanaan hillinnyt voimakkaammin talouden ylikuumenemista. Tuoreen väitöstutkimuksen perusteella tällainen kritiikki on epäoikeutettua.- Suomen Pankilla ei juurikaan ollut edellytyksiä jarruttaa menoa, yliassistentti Pekka Mannonen Turun kauppakorkeakoulusta toteaa.
Viime lauantaina tarkastetussa väitöskirjassaan Mannonen kiinnittää huomiota rahamarkkinoiden nopean vapauttamisen seurauksiin. Vuonna 1987 Suomeen alkoi virrata läjäpäin ulkomaista pääomaa, mikä teki korkoaseen käytön tehottomaksi.
Tässä tilanteessa Suomen Pankilla ei ollut enää edellytyksiä säädellä rahan määrää koroilla ja hillitä talouden ylikuumenemista.
- Korkojen nostaminen olisi vain kiihdyttänyt ulkomaisen pääoman tuontia. Näin rahan määrän kasvu olisi vain jatkunut ja ruokkinut ylikuumenemista lisää, Mannonen selvittää.
Ongelmia pahensi se, että kriittisinä aikoina markan uskottavuus oli epärealistisen suuri.
Mannosen mukaan syyllisten etsiminen talouden ylikuumenemiseen ja siitä seuranneeseen lamaan ei ole kovinkaan hedelmällistä puuhaa. Rahamarkkinoiden vapauttaminen tehtiin tavallaan pakkotilanteessa.
- Muissa länsimaissa säännöstelystä oli luovuttu, eikä Suomessa haluttu jäädä tilanteeseen, jossa yritysten on ulkomaisia kilpailijoitaan selvästi vaikeampi saada rahoitusta, Mannonen toteaa.
Markan kellutus olisi ehkä auttanut
Onnettomana sattumana voidaan pitää sitä, että rahamarkkinoiden vapauttaminen osui sellaiseen ajankohtaan, jolloin talous kävi jo muutenkin kovilla kierroksilla.
- Ehkä markan kelluttaminen olisi parantanut tilannetta. Tosin sellaista vaihtoehtoa ei kukaan olisi tuolloin rohjennut esittää, Mannonen toteaa.
Markan kellutus olisi saattanut hillitä holtitonta valuuttalainojen ottoa, koska sen myötä valuuttakurssiriski olisi tullut näkyviin. Talouden avainhahmot kuitenkin vakuuttelivat yhtenä kuorona markan vakautta.
- Tällaisessa tilanteessa oli ilmeisen houkuttelevaa ottaa esimerkiksi Saksasta valuuttaluottoja 6 prosentin korolla, kun kotimaassa korkoa joutui maksamaan 11-12 prosenttia, Mannonen myöntää.
Valuuttaluottoja ahnehtivilla ei ollut kykyä ymmärtää sitä, että mittava korkoero jo sinällään kertoo valuuttaan kohdistuvista devalvaatiopaineista.
- Ehkä ekonomistien olisi pitänyt tuoda tätä puolta esiin. Mutta kun kaikkialla korostettiin vakaaseen valuuttaan siirtymistä, ei siinä tilanteessa oikein sopinut varoitella valuuttakurssiriskeistä, Mannonen sanoo.
Toinen keino hillitä rajua romahdusta olisi ollut finanssipolitiikan kiristäminen. Harri Holkerin hallitus tuli kuitenkin ratkaisevilla hetkillä tehneeksi löysän vaalibudjetin eli toimi täysin päinvastoin kuin suhdannetilanne edellytti.
Emu antaa suojaa markkinahäiriöiltä
Mannosen mukaan 90-luvun alun vellonta ei enää nykyoloissa voi toistua. Suomella ei ole enää omaa valuuttaa, jota pitäisi puolustaa korkeilla koroilla. Rahapolitiikasta puolestaan päättää Euroopan keskuspankki, jonka resurssit ovat täysin toista luokkaa kuin aikanaan Suomen Pankilla.
- Yksi laman taustatekijöitä oli nimenomaan se, että markkaa jouduttiin puolustamaan jopa 15-20 prosentin koroilla. Euron oloissa tällaisia korkosokkeja ei enää voi tulla, Mannonen vakuuttelee.
Hänen mukaansa suureen valuutta-alueeseen kuulumisen kiistattomiin etuihin lukeutuu se, että saadaan suojaa rahamarkkinoiden häiriöiltä.
- Tietysti pankkikriisejä ja ylikuumenemisia voi jatkossakin tulla, mutta eri syistä kuin 90-luvun alussa. Esimerkiksi vahvan pörssinousun kääntyminen äkilliseksi romahdukseksi aiheuttaisi hankalan tilanteen, Mannonen varoittelee.
STT-VT
28.1.2000
