Päätoimittaja Ilkka Ahtokivi

3.11.2000

Tupotuskaa

Vielä jokin aika sitten vallitsi laaja yksimielisyys siitä, että maahan tarvitaan laaja tulopoliittinen kokonaisratkaisu ja vieläpä hyvin kireällä aikataululla. Kaikki olivat ja ovat sitä mieltä, että EMU-oloissa - devalvaation ollessa poissuljettu vaihtoehto -, on maamme kilpailukyvystä huolehdittava pitämällä suomalainen työ kilpailukykyisenä omin toimin.

Tähänkin luottaen - viisasta tai ei - valtiovalta ilmoitti etukäteen kuinka suuren verovastaantulon se aikoo suorittaa. Nyt on selvinnyt, ettei tämä luvattu veroale järjestöjen vaatimuksia laadittaessa ole paljoa painanut. Vaatimukset on mitoitettu niin kuin mitään veronkevennyksiä ei olisi luvassakaan.

Työntekijöiden neuvottelukartelli, jota SAK ja sen puheenjohtaja Lauri Ihalainen (sd.) suvereenisti johtavat, mitoitti palkkavaatimuksensa hieman alle neljään prosenttiin.

Tämä siitä riippumatta, että tulopoliittinen selvitystoimikunta oli laskeskellut, että noin kahden prosentin korotus yhdessä verohelpotusten kanssa tarjoaa palkansaajille suuremman reaaliansioiden korotuksen kuin suurempi palkankorotus.

Työnantajaleiri - kuten tapoihin kuluu - tyrmistyi moisesta korotusvaatimuksesta ja viestitti, että Teollisuuden ja työnantajien (TT) päättävissä elimissä vuorineuvokset olivat käynet tiukkasanaista keskustelua siitä, voidaanko neuvotteluja edes jatkaa esitettyjen vaatimusten valossa. Niitä päätettiin kuitenkin jatkaa.

Työnantajapuoli tarjosi vajaat puolet siitä, mitä SAK:n linjaama vaatimus oli. Tämä taas tyrmistytti SAK:n, Akavan ja STTK:n edustajat niin, että Ihalainen ilmoitti suoraan, että tarjotun pohjalta tupoa ei synny. SAK:n hallitus päättää, onko edes edellytyksiä neuvottelujen jatkamiseen.

Tulopoliittisiin neuvotteluihin kuuluu aina aimo annos teatteria. Täytyyhän järjestöjohtajien todistaa jäsenistölle, miksi he ovat olemassa ja mihin heitä tarvitaan.

Tällä kertaa maltillisena ja sovinnonhaluisena tunnettu Ihalainen on kuitenkin valinnut sanansa harvinaisen kovasanaisesti. Tämä on poikkeavaa siinäkin mielessä, että SAK:ssa tunnetaan talouden ja työllisyyden realiteetit aivan yhtä hyvin kuin Etelärannassakin.

Samaan aikaan kiristyvän neuvottelutilanteen kanssa tuli julki tieto, että kuusi SAK:n jäsenjärjestöä ehdotti puheenjohtaja Ihalaiselle jatkoa SAK:n puheenjohtajana.

Olisikohan Ihalaisen jatkohaluilla jotakin tekemistä sen kanssa, että vaatimukset olivat jo alun perin odottamattoman korkeita ja että nyt ollaan harvinaisen kovasanaisia?

Kulissien takana käydään tietysti monenlaisia muitakin neuvotteluja. Kiinnostavaa olisi tietää, mitä SDP:n puheenjohtaja, pääministeri Paavo Lipponen ja Ihalainen nyt keskenään tuumivat.

Mikään salaisuushan ei ole se, että sosialidemokraattisessa puolueessa ei tapahdu montaakaan merkittävää asiaa Lauri Ihalaisen tietämättä.

Yhtä lailla kun on arvoitus se, mitä SAK todella tavoittelee, on toistaiseksi tuntematonta, mitä Etelärannan työnantajapalatsissa todella tavoitellaan.

Vuorineuvokset ovat olleet aina ennenkin kärkkäitä sanomaan EI. Mutta mitä tapahtuu, kun oman firman ylikierroksilla käyvät paperikoneet todella seisahtuvat tilanteessa, jossa kysyntää maailmalla riittää.

Onko tärkeintä sittenkin oma optio vai kansantalous ja työllisyys?

TIMO KERVINEN

Epäterveeltä ilmiöltä vältyttiin

Suomen Tietotoimiston uutisoitua hiihtäjä Jari Räsäsen dopinguutisen, joka paljastui myöhemmin vääräksi, tuli asiasta viime vuosituhannen kohutuin suomalainen mediaoikeudenkäynti.

Siinä Hiihtoliiton johto sai ennätyssuuret korvaukset, jotka liikkuivat suomalaisittain omituisella tasolla. Korvauksia saivat alioikeudessa paitsi Räsänen myös monet Hiihtoliiton johtoon kuuluneet henkilöt, joita STT:n uutisessa ei mitenkään yksilöity.

Herjaus on vakava rikos. Erityisen vakava se on silloin, kun se tehdään joukkotiedotusvälinettä käyttäen. Se loukkaa pahasti paitsi uutisen kohdetta myös hänen läheisiään. Pahimmassa tapauksessa se voi johtaa jopa työpaikan menetykseen. Näin on ainakin ns. julkisuuden henkilöiden kohdalla.

Hovioikeus muutti käräjäoikeuden päätöksen lähes kokonaan. Korvausta saivat vain ne, joita selvästi tai ainakin tunnistettavasti oli loukattu. Myös korvaussummat tipahtivat murto-osaan siitä, mihin alioikeus oli kunnian hinnoitellut.

Hovioikeuden päätös oli tervetullut. Ei sen vuoksi, etteikö loukkauksen kohteeksi joutuneella olisi oikeutta oikeudenmukaiseen kohtuulliseen korvaukseen vaan siksi, että amerikkalaismallisen huippukorvausjärjestelmän kotiutuminen Suomeen olisi mitä epätervein ilmiö.

USA:ssahan kukaan ei kohta uskalla valmistaa tai myydä yhtään mitään, koska pelättävissä on koko ajan jättisuuret korvaukset sillekin, joka käyttää tuotetta eri tarkoitukseen kuin se on valmistettu.

Kokonaan toinen asia on se, että väärällä uutisella voidaan tavoitella myös puhdasta taloudellista hyötyä. Jos täysin tekaistulla jutulla myydään vaikkapa jotakin lehteä, on vain kohtuullista, että rikoksen kautta saatu hyöty tuomitaan menetetyksi. Silloin summa voi olla hyvinkin suuri.

Se taas ei ole sananvapauskysymys.

TIMO KERVINEN