Professori Pertti Hemanus
Presidentti Urho Kekkosen elämäntyö kestää kritiikin
Presidentti Urho Kekkosen elämäntyö kestää armottomankin julkisen kritiikin. Kansan piirissä Kekkosen arvostus on varsin hyvin säilynyt. Näin arvioi Kekkos-kritiikkiä emeritusprofessori Pertti Hemanus UKK:n syntymän 100-vuotisseminaarissa torstaina Tampereella.- Kritiikin arvo on siinä, että Kekkosen valtakauden loppuaikoina vapaaehtoisesti vaienneet ovat päässeet purkamaan kaunojaan, Hemanus sanoi.
Pirkanmaan UKK-seuran ja Tampereen Paasikivi-seuran järjestämässä seminaarissa tarkasteltiin Kekkosta kynän ja sanan käyttäjänä. Myös Kekkosen huumorintajua on tutkittu hänen arkistonsa valossa.
Hemanuksen mukaan Kekkonen itse käytti kirjoituksissaan kritiikkiä. Kritiikin perimmäisenä tarkoituksena oli vaikuttaa Suomen ulkopolitiikan hyväksymiseen, mikä myös paljolti onnistui.
Kekkonen kirjoitti paljon nimimerkeillä. Edelleen monet suomalaiset muistavat Liimataisen, Kekkosen huikeimpiin kuuluneen nimimerkin, joka vuosien 1966 ja 1975 välillä tuotti Suomen Kuvalehteen 320 pakinaa.
Muita Kekkosen käyttämiä nimimerkkejä olivat Pekka Peitsi, Veljenpoika ja Seppo Järvinen. Pekka Peitsi -nimimerkin Kekkonen peri 1941 majuri Wolf H. Halstilta, jolta pääesikunta kielsi kirjoittelun.
Liimataisen henkilöys pysyi aluksi useimmille suomalaisille salaisuutena. Vasta 1970-luvun alussa alettiin arvella, että nimimerkin takana on Kekkonen.
Sanoilla sivaltaja
Dosentti Vesa Vareksen mukaan presidentti Urho Kekkosen arkistossa on kirjeenvaihtoaineistoa runsaasti, mutta ei ehkä kuitenkaan niin runsaasti kuin olisi voinut odottaa.
Pääministerikausien kirjeenvaihto on jopa pieni pettymys. Presidenttikauden kirjeenvaihdon painavin osa löytyy niin sanotuista vuosikirjoista.
Vares arvioi, että Kekkosen kirjeenvaihdossa näkyy hänen puoleltaan jatkuva pyrkimys iskevyyteen ja nasevuuteen sekä nautinto siitä, että pääsee sanomaan. Hänellä oli ehdoton halu voittaa debatti, osoittaa vastapuolelle, kuinka väärässä tämä oli.
- Erityisen lahjakas ja sanavalmis Kekkonen oli pystyessään tarttumaan jonkun vastustajan varomattomaan ilmaisuun ja saattamaan tämän sitten näistä sanomisista niin pahaan satimeen, että tämä ei enää kykenisi väittelyä voittamaan, Vares kertoi.
Ominta Kekkosta oli myös sarkasmi, pureva iva. Kekkonen tuntuu rakastaneen sarkastista ilmaisua ja huumoria.
Naljailevaa huumoria
Professori Timo Soikkanen kuvasi Kekkosen huumorintajua monellakin tavalla erikoiseksi. Kekkonen oli ennen kaikkea sutkausten ja tilannekomiikan ystävä.
Tämänkaltaisen huumorin harrastaja ei kertoile kaskuja. Sen sijaan hän tarttuu ohikiitävään hetkeen, tilanteen tarjoamiin lavasteisiin, toisen tekemään virheeseen jne. Omasta hetkestään irrotettuna tällainen ironia menettää mehunsa.
Soikkasen mukaan tässä ironian ja sarkaismin miekan käytössä Kekkonen oli ehdoton mestari. Parhaimmillaan tällainen huumori oli 1920-luvulla nuoren tasavallan eteenpäin pyrkivien miesten toveripiirissä.
Ongelmalliseksi hurtti huumori ja pistely muodostuvat vasta silloin, kun niiden harrastaja on ylivertaisessa asemassa. Kohde ei uskalla antaa takaisin samalla mitalla.
- Jossain määrin aika ajoi Kekkosen huumorin hurttipuolen ohitse. Se miekka, jota oli sallittua käyttää nuorten miesten ja myöhemminkin tasavertaisten poliitikkojen piirissä, kasvoi presidenttivuosien myötä moukariksi, joka oli kohtuuton ase.
Marsalkka Mannerheimin tavoin Kekkonen suhtautui kunnioittavasti rivimiehiin. Kekkonen osoitti arvostusta metsureille, jätkille ja muille raskaan työn raatajille. Sitä vastoin suurlähettiläät, valtiosihteerit ja muut tirehtöörit saivat ansionsa mukaan.
STT-IKK
5.5.2000
