Muut lehdet torstaina 9.3.2000

Demari arvioi Jarmo Virmavirran roolia Kokoomuksessa

Kokoomusvaikuttaja, Nykypäivä-lehden päätoimittaja Jarmo Virmavirta avasi aatemaailmansa nähtäville pohtiessaan hiljattain porvaripuolueiden yhteistyön mahdollisuuksia ja sisältöä.

Virmavirta tuli julkisuuteen 1970-luvulla yhtenä kokoomuksen niin sanotuista remonttimiehistä, jotka pyrkivät tekemään puolueestaan hallituskelpoisen rakentamalla suhteita keskustaan.

Tämä yritys on taas meneillään, mutta sillä erotuksella, että jos Virmavirta tuolloin katseli puoluettaan vasemmalta niin nyt suunta on oikealta.

Porvariyhteistyön yhdeksi keskeiseksi sisällöksi Virmavirta määrittelee etujärjestöjen, ja ennen muuta ammattiyhdistysliikkeen, panemisen kuriin. Keskustalle tällainen kutsu käy hyvin. Yritystä oli jo Esko Ahon vetämällä porvarihallituksella viime vuosikymmenen alussa, mutta se epäonnistui. Sen jälkeen keskusta kehitteli kuuluisan työreforminsa, jota harvat keskustalainen ymmärsi, mutta jonka Virmavirta näyttää sisäistäneen.

Nykypäivän päätoimittajan ajatuksille ei ole hänen omasta puolueestaan osoitettu kovin suurta ymmärtämystä. Itse asiassa niistä on sanouduttu laajasti irti. Se ei ole ihme, sillä ay-liikkeessä erityisesti toimihenkilöpuolella toimii runsaasti kokoomuslaisia. Tuskin heitäkään Virmavirran huonosti harkitut ja loukkaavat vertailut Lapuan liikkeeseen miellyttävät.

Suomi käännettiin lamasta jaloilleen kolmikantayhteistyöllä, jolla ei ole Virmavirralle arvoa. Kysymys oli nimenomaan yhteistyöstä, jossa valtio, työnantajat ja palkansaajat pääsivät koko kansakuntaa hyödyttäneeseen sopimukseen. Olisiko sanelulla saatu aikaan parempi lopputulos?

Jostakin syystä Virmavirtaa ärsyttää, että yhteiskunnan heikompiosaisilla on puolustajansa, jotka uskaltavat ajaa asiaansa lakien puitteissa riippumatta siitä, minkälainen on hallituksen koostumus. Halu purkaa tämä voima voi yhdistää Virmavirtaa ja keskustaa, mutta jos kokoomus ottaa siihen etäisyyttä, niin hankkeesta ei ole paljoakaan jäljellä.

Virmavirta jää kiertämään yksinäistä kehäänsä, joka satunnaisesti sivuaa valtaan pyrkivän keskustan tavoitteita.

Kansan Uutiset muistelee Itävallan boikottipäätöksen syntyä

On melko selvää, että pääministeri Paavo Lipponen (sd.) ylitti valtuutensa päättäessään yksin Suomen liittymisestä neljäntoista EU-maan Itävallan vastaisiin toimiin.

Vähintään yhtä selvää on, että päätös oli oikea ja ainoa mahdollinen. Tulipalo tuli sammutetuksi, mutta monet pääsevät sanomaan, että Lipposen yhden miehen VPK teki sen väärin.

Helmikuun loppuun asti voimassa ollut perustuslaki sanoi yksiselitteisesti, että presidentti päättää Suomen suhteista ulkovaltoihin. Suomen ja EU:n välisten asioiden hoito oli jo ennen perustuslain uudistusta siirtynyt käytännössä presidentiltä pääministerille.

EU-maiden Itävalta-päätöksessä ei kuitenkaan ollut kyse minkään EU-elimen päätöksestä, vaan EU-maiden ja Itävallan kahdenkeskisistä suhteista, joten päätösvalta olisi kuulunut presidentille.

Tiistaina eduskunnalle Itävalta-päätöksen taustaa selvittänyt Lipponen näyttää itsekin myöntävän asiaan liittyvät perustuslailliset ongelmat ja ymmärtävän, että tiedonkulkua on parannettava vastaavan tilanteen välttämiseksi.

Kun presidentti Martti Ahtisaari hyväksyi jälkikäteen Lipposen menettelyn eikä oppositiokaan ole sentään ahdistamassa pääministeriä valtakunnanoikeuteen, on asia siltä osin loppuun käsitelty.

Perustuslailliset muotokysymykset hoituivat nyt näinkin kivuttomasti siksi, että Ahtisaari ja Lipponen ovat aina tulleet hyvin toimeen keskenään ja lienevät myös itse Itävalta-linjasta samaa mieltä. Entä, jos näin ei olisi ollut? Pahimmassa tapauksessa kolisisivat valtakunnanoikeuden portit.

Koko tapahtumasarja kertoo ongelmista, joihin ulkopoliittinen päätöksenteko saattaa kiireisissä tilanteissa törmätä vastakin. Ulkopolitiikan johto säilyy uudessa perustuslaissa kaksipäisenä.

Presidentti johtaa ulkopolitiikka yhteistyössä valtioneuvoston kanssa. Entä, kun toinen osapuoli on tavoittamattomissa tai erimielisyydet ovat liian suuria, jotta yhteistä linjaa löytyisi, ainakaan niin nopeasti kuin tilanne vaatisi?

Selvempää olisi, jos ulkopoliittinen valta olisi yksiselitteisesti hallituksella. Sekään ei saisi kuitenkaan merkitä sitä, että valta olisi yksin pääministerillä, kuten kansanedustaja Esko Helle (vas.) huomautti.

Koko hallituksen tulisi osallistua tärkeiden ulkopoliittisten ratkaisujen tekemiseen. Tämäkään ei kuitenkaan poistaisi kokonaan ongelmia, jotka konkretisoituivat Itävalta-päätöksessä. Tanskassa ja Norjassa, joissa tällaiset valtasuhteet ovat, pääministereitä syytetään perustuslaillisten oikeuksiensa ylittämisestä, koska hekin päättivät maidensa Itävalta-linjasta yksin.

Eduskunnalle on kunniaksi, että kansanedustajat malttoivat olla riehaantumatta asiasta. Muotoseikat ovat tärkeitä, mutta eivät tärkeämpiä kuin itse asia. Ehkä oppositiokin sisimmässään hyvin tietää, ettei Suomi olisi irtaantunut EU-maiden rintamasta, vaikka pääministerin nimi olisi ollut Esko Aho (kesk.).

Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ben Zyskowicz ilmaisi tilanteen erinomaisen selkeästi: "Erilinjaisuutemme olisi varmuudella huomattu, mutta omat perustelumme sille olisi lähes samalla varmuudella jätetty huomaamatta".

Aamulehti arvioi Holkerin roolia YK:ssa

Pohjois-Irlannin rauhoittamiseen kunniakkaasti osallistuneelle valtioneuvos Harri Holkerille on tulossa ensi syksynä uusi merkittävä tehtävä.

Hänet valitaan YK:n yleiskokouksen puheenjohtajaksi. Asia varmistui sen jälkeen, kun ns. länsimaiden ryhmä hyväksyi yksimielisesti Holkerin ehdokkaakseen.

YK:n vuorottelukäytännön mukaan länsimaiden edustaja hoitaa seuraavaa puheenjohtajuutta. Tehtävä on tällä kertaa tavallista näkyvämpi, sillä syyskuussa alkava istuntokausi on nimetty "vuosituhannen yleiskokoukseksi".

Jo 6. syyskuuta eli heti Holkerin valinnan jälkeen pidetään YK:ssa valtionpäämiesten huippukokous, josta luultavasti tulee maailmanhistoriassa suurin.

Huippukokouksessa puheenjohtajuus saatetaan antaa yhteisesti Suomen presidentille Tarja Haloselle ja Namibian presidentille Sam Nujomalle. Tämä sopisi hyvin jo siksi, että Suomi - eli käytännössä Martti Ahtisaari - teki keskeisen työn Namibian johdattamisessa itsenäisyyteen.

Suomi edustaisi kehittynyttä pohjolaa ja Namibia kehittyvää etelää, kun 188 maan korkeat johtajat hyväksyvät 21. vuosisadan "ohjelmajulistuksen", jonka merkitys lienee lähinnä symbolinen. Sen uskotaan kuitenkin osoittavan suunnan yleiskokoukselle.

Holkerin rooli ainakin YK:n mittatikulla mitaten on sekä tärkeä että vaativa. Maailmanjärjestöhän on miltei pysyvässä kriisissä suurten sanojen ja vähäisten tekojen välisen kuilun takia. Sen työtä olisi tehostettava ja menoja karsittava.

Turvallisuusneuvostoa olisi uudistettava, mutta muutosta vastustetaan sitkeästi - ainakin jos vakinaisten suurvaltajäsenten sananvalta käy uhatuksi. Niillähän on veto-oikeus tunnetuin seurauksin. Turvallisuusneuvosto ajautuu herkästi lamaannukseen.

Ongelmana on myös maksujaan pihtaava Yhdysvallat, jossa YK:n arvostus on muutenkin alamaissa.

Puheenjohtajalta ei pidä odottaa liikoja, mutta Holkerilta riittää ainakin tarmoa paneutua asioihin. Se tiedetään.

Savon Sanomat arvostaa Tarja Halosen tiedotuspolitiikkaa

Presidentti Tarja Halonen järjesti ensimmäisen tiedotustilaisuutensa eilen, jolloin hänen toimikaudestaan oli ehtinyt kulua tasan viikko.

Lisää on tulossa. Presidentti lupasi, että samanlainen tilaisuus järjestetään vielä kerran kevään kuluessa ja jälleen syksyllä. Toivoa sopii, että Halosen tiedotuspolitiikka säilyy jatkossa yhtä aktiivisena.

Ainakin presidentin lehdistöpäällikkö Maria Romantschuk kokeneena politiikan toimittajana ymmärtää hyvin sen merkityksen.

Suurta uutista toimittajat eivät Linnasta saaneet, mutta eivät sellaiset aina olekaan tarpeen. Tärkeintä presidentin ja tiedotusvälineiden kohtaamisissa on, että mieltä askarruttavat kysymykset voidaan esittää ja niihin myös vastataan.

Mitä vähemmän presidentin kantoja joutuu arvailemaan, sitä vähemmän on sijaa väärinkäsityksille ja väärille tulkinnoille.

Tällä kertaa toimittajien mieltä askarrutti ennen kaikkea tapa, jolla presidentti ja valtioneuvosto aikovat soveltaa käytäntöön uutta perustuslakia.

Presidentti ei enää yksin määrää Suomen suhteista ulkovaltoihin, vaan johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Mm. ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) on sitä mieltä, että vastuiden jaossa on edelleen tulkinnanvaraa, vaikka presidentti Halonen ja pääministeri Paavo Lipponen ovatkin sopineet eräistä hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan käytännöistä (Savon Sanomat 7.3).

Sen suurempaa selvyyttä asiaan ei saatu presidentin tiedotustilaisuudessa, vaikka Halonen kiitettävän urheasti yrittikin uutta tilannetta valottaa. Presidentin mukaan yhteistoiminta on löysempi sana kuin yhteistyö, mutta edellyttää enemmän kuin pelkkää kättelyä.

Nyt siis liikutaan jossakin yhteistyön ja kättelyn välissä, mitä se sitten tarkoittaakaan. Sitäkö, että presidentti haluaa kehittää hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta valiokunnasta todellisen ulkopolitiikan keskusteluelimen?

Halonen on oikeassa huomauttaessaan, että uusi perustuslaki ei ole pakkopaita, vaan se sallii useita vaihtoehtoisia käytännön malleja toimia. Niin teki vanha hallitusmuotokin. Sen ollessa voimassa, eri presidentit määräsivät Suomen suhteista ulkovaltoihin hyvin erilaisilla käytännön tavoilla.

Mukaan mahtui presidenttejä, jotka eivät käytännössä määränneet lainkaan, vaan jättivät ulkopolitiikankin hallituksen haltuun. Toisessa ääripäässä oli Urho Kekkonen, joka määräsi joskus kuulematta ketään.

Nyt menossa olevat ähellys päätöksenteon muotojen ympärillä johtuu pohjimmiltaan siitä, että perustuslain ulkopoliittista johtamista säätelevä pykälä on kirjoitettu niin kuin se on kirjoitettu.

Vaikka päätöksenteon muodoista -esimerkiksi siitä, kuka johtaa ulko- ja turvallisuuspoliittista valiokuntaa - sovittaisiin mitä tahansa, perustuslain pykälä koetellaan vasta, kun presidentti ja valtioneuvosto ovat eri mieltä tärkeästä ulko- tai turvallisuuspoliittisesta asiasta. Kenen kanta silloin voittaa?

Perustuslaillisen konfliktin todennäköisyys on pieni juuri nyt, kun presidentillä, pääministerillä ja ulkoministerillä on sama poliittinen tausta, eli ainakin teoriassa runsaasti presidentti Halosen kaipaamaa "substanssiluottamusta".

Tilanne saattaa olla täysin toinen kolmen vuoden kuluttua käytävien eduskuntavaalien jälkeen, jos keskusta onnistuu nousemaan pääministeripuolueeksi.

Demarin kolumnisti Aimo Kairamo kirjoittaa (8.3.), että "jos läheiset työtoverit eivät pystyisi töistään sopimaan, niin ei sitä sotkua pykälillä eikä perustuslakivaliokunnilla selvitettäisi". Ei niin, mutta entäpä jos työtoverit eivät olekaan läheisiä?

Koonnut: TK
9.3.2000

Muut lehdet -sivulle