Muut lehdet maanantaina 27.3.2000

Demarin katse on jo kunnallisvaaleissa

Presidentinvaalikiireistä päästyä puolueissa on alkanut kova kiire organisoida ensi syksyn kunnallisvaaleja. Ehdokasasettelu on tehtävä 12. syyskuuta mennessä, ennakkoäänestys alkaa 11. lokakuuta ja varsinainen vaalipäivä on 22. lokakuuta. Kesä tuo väkisinkin tauon vaalivalmisteluihin, joten paljon tehdään jo nyt keväällä.

Puoluesihteereillä on keskeinen rooli kaikissa vaaleissa, mutta kunnallisvaaleissa heidän asiantuntemuksensa korostuu tavanomaista enemmän.

SDP:n puoluesihteeri Kari Laitinen on esittänyt toivomuksen, että kunnallisvaalikeskusteluissa maltettaisiin olla jämähtämättä yleispolitiikkaan ja jaksettaisiin mennä käytännöllisempiin kunnallisiin kysymyksiin. Tämän pitäisikin olla mahdollista, vaikka kunnallispolitiikalla tietysti on yhteytensä hallituksen ja eduskunnan ratkaisuihin.

Laitinen on pohdiskellut SDP:n taustapalavereissa kunnallisen päätöksenteon edessä olevia haasteita vääjäämättömien väestömuutosten ja palvelutarpeiden kautta.

Suuret ikäluokat ovat tulossa eläkeikään, ja se merkitsee tämän väestönosan määrän rajua lisääntymistä. Vaikka koulutuspalveluiden kustannusosuus pienenee tällöin nykyisestään, sosiaali- ja terveyspalvelujen tarve ja budjettimenot kasvavat merkittävästi.

Kunnat tuottavat ja järjestävät valtaosan ihmisten tarvitsemista hyvinvointipalveluista. Olennainen kysymys on, miten kunnat pystyvät siihen, kun veronmaksajien määrä vähenee ja palveluiden tarvitsijoita on yhä enemmän?

Tilannetta vaikeuttaa vielä se, että eläkkeelle siirtyjien joukossa on lähimpien 10 vuoden kuluessa yli satatuhatta kunnissa työskentelevää palkansaajaa. Ammattitaitoisen väen kouluttamisella korvaamaan heidän työpanostaan alkaa olla tulenpalava kiire.

Kuntien on väistämättä tehostettava yhteistyötään ja työnjakoaan. Jos ei haluta mennä palveluja tehostaviin ja parantaviin kuntaliitoksiin, ainoaksi vaihtoehdoksi jäävät kuntayhtymät ja seutukunnallinen yhteistyö. Luulottelu, että on mahdollista selviytyä omassa jo nyt vaikeuksissa olevassa kunnassa jököttämällä ja valtiolta rahaa mankumalla, ajaa kunnat ja kuntalaiset entistä ahtaammalle.

Ylikunnallinen yhteistyö ei luonnollisestikaan tarkoita sitä, että ihmiset eivät saisi tarvitsemiaan peruspalveluita läheltä. Yhteistyö päinvastoin turvaa peruspalvelut, kun kunta voi järjestää suuria kustannuksia vaativia ja niin ikään tärkeitä erikoispalveluja muiden lähikuntien kanssa. Kaikkialla ei tarvitse olla kaikkea.

Suomenmaan mukaan hallitus selittää mustankin valkoiseksi

Hallituspoliitikon näyttää olevan ylivoimaista myöntää tai hyväksyä minkäänlaista arvostelua. Niinpä aina vain turvaudutaan siihen, että tarvittaessa mustakin selitetään kirkkain silmin valkoiseksi.

Suorastaan surkuhupaisalla tavalla tämä näkyi torstain Helsingin Sanomien uutissivuilla. Sivulla kuusi oli uutisoitu ministerien puheita eduskunnan välikysymyskeskustelusta. Lehden mukaan peruspalveluministeri Eva Biaudet (r.) sanoi vastauksessaan, että "kuntien väliset erot ovat kaventuneet ja kustannusten perusteella alueellinen tasa-arvo on pikemminkin lisääntynyt kuin vähentynyt".

Saman lehden seuraavalla aukeamalla, sivulla kahdeksan, referoitiin sosiaali- ja terveysturvan keskusliiton teettämää sosiaalibarometria. Jo jutun otsikko oli jyrkästi eri mieltä ministeri Biaudet'n näkemyksen kanssa: "Eriarvoisuus kasvaa väestöryhmien välillä".

Jutun mukaan kaksi miljoonaa suomalaista asuu hyvin toimeentulevissa ja peruspalveluiltaan hyvissä kunnissa. Runsaat kaksi miljoonaa asuu "tienhaarakunnissa", joiden taloustilanne on vaihdellut. Noin 300 000 suomalaista asuu pulmakunnissa, joissa peruspalvelut takeltelevat. Eriarvoisuus jakaa tutkimuksen mukaan ihmiset menestyjiin, pärjääjiin ja häviäjiin.

Kumpaan tässä luottaisi, ministeriin vai tutkimukseen?

Politiikan uskottavuutta lisäisi, jos selvästi näkyviä epäkohtia myös myönnettäisiin, eikä vain torjuttaisi arvostelua. Pääministeri Paavo Lipponen näytti tässä suhteessa jonkinlaista esimerkkiä Itävalta-boikotin käsittelyssä. Tuskin hallitus vielä kaatumisvaarassa olisi, vaikka samaa reseptiä sovellettaisiin sosiaaliministeriössäkin.

Aamulehden mukaan Vuotoksesta on menossa viimeinen taistelu

Kaikki Suomen viisi tähänastista ympäristöministeriä Matti Ahteesta Satu Hassiin vastustavat yksissä tuumin Vuotoksen allashankkeen toteuttamista. Ainutlaatuiseen mielenilmaisuun alueen luonnon säilyttämisen puolesta ryhdyttiin Pekka Haaviston aloitteesta.

Kiista Vuotoksesta syntyi jo paljon ennen ympäristöministeriötä: edellinen on peräisin 1950-luvulta ja jälkimmäinen vuodelta 1983.

Pitkä aikaväli korostaa päätöksenteon venymisen tolkuttomuutta. Vuonna 1982 hallituksen iltakoulu lupasi luopua altaan rakentamisesta. Päätöksen vakuutettiin myös sitovan seuraavia hallituksia. Se kestikin kymmenen vuotta, vuoteen 1992, jolloin päätös pyörrettiin ja rakentamiselle näytettiin vihreätä valoa.

Miten on mahdollista, että yhtä ja samaa asiaa vetkutellaan ja vatkataan vuosikymmeniä? Hyvässä lykyssä allashanke pääsee ns. miehen ikään ennen kuin kaikki valitustiet on koluttu ja pitävä päätös saatu aikaan.

Pitkä aikaväli on korostanut myös ympäristönäkökohtia. Nykyinen käsitys ympäristöstä ja ympäristönsuojelusta on perin erilainen kuin vuosikymmeniä sitten.

Aika on toiminut - ainakin tähän asti - Vuotoksen luonnon puolesta. Jos allas olisi rakennettu jo 50-luvulla, ei siitä olisi edes keskusteltu. Viiden ympäristöministerin sydämellä ovat, kuten ympäristöministereille kuuluu, ainutlaatuiset aapa- ja lettosuot sekä pienvedet, jotka jäisivät altaan alle.

Allashanke uhkaa luonnon monimuotoisuutta, mm. kymmeniä lintulajeja ja kymmeniätuhansia pesiviä lintupareja, mutta myös veden laatua Kemijärvessä, Kemijoen alajuoksulla ja Perämeressä.

Ministerit korostavat, että luonnonrikkaus ja monimuotoisuus ovat todellista rikkautta, jota myös luontaiselinkeinot, virkistys ja luontomatkailu voivat käyttää hyväkseen.

Pidemmälle ministerit eivät hahmotelleet alueen tehokasta virkistyskäyttöä, joka olisi ainoa vaihtoehto altaan rakentamiselle. Jos Vuotos ei rakentamattomana vetäisi riittävästi matkailijoita, ei sieltä leipä lähtisi millään muullakaan keinolla.

Vuotoksessa on kysymys myös ja nimenomaan Lapin ja sen asukkaiden elinoloista. Kumpi painaa enemmän puntarissa: altaan rakentamisen tuomat monet, tosin tilapäiset työpaikat, vai koskematon luonto, jota etelän luonnonsuojelijat kaukaa ihailevat?

Alueen kunnat ovat kallistuneet rakentamisen puolelle. Eikö niillä ole parempi tietämys olosuhteista ja koko ajan vähenevien asukkaiden tarpeista kuin helsinkiläisillä?

Lappia on jo nyt suojeltu enemmän kuin muuta Suomea. Siellä on mitä suojella, mutta siellä on myös voitava elää; raja on vedettävä johonkin. Lappi on viimeisellä rannalla, sanoo Utsjoen kunnanjohtaja Seppo Sarlund Kauppalehti Optiossa. Kysymys on koko maan pitämisestä asuttuna.

Etelä-Suomen Sanomat uskoo, että vain koulutus ratkaisee työvoimapulan

Eduskunta sortuu aika ajoin turhiin väittelyihin. Nyt on haluttu ratkaista, onko maassa työvoimapula vai ei. Eri puolueiden oikeassa olemisen pakko estää näkemästä ongelman mutkikkuutta.

Tunnettua on, että erilaisiin informaatioteknologiayritysten avoimiin tehtäviin on niukasti sopivia pyrkijöitä, jos on hakijoita ollenkaan. Yrityksen ja kansantalouden kannalta kyse on työvoimapulasta, josta muodostuu vakava este toiminnan kasvattamiselle. Samaan aikaan joka kymmenes työikäinen on vailla työpaikkaa. Työttömien kannalta onkin loukkaavaa puhua työvoimapulasta - kysehän on työpaikkapulasta.

Työvoimapulan ja työpaikkapulan välistä ristiriitaa syventää mitä ilmeisimmin vielä se, että sanaa "työ" käytetään väljästi. Työllä tarkoitetaan yhtäaikaa kaikkea työtä ja työvoimalla puolestaan kaikkia työikäisiä sekä työkykyisiä ihmisiä. Väljyys johtaa kuitenkin vääriin päätelmiin.

Lukemattomiin erikoisaloihin jakautunut työn kenttä merkitsee sitä, että työvoimapulaa potevien yritysten sormi osoittaa helposti koulujärjestelmän suuntaan. Lääkkeeksi ehdotetaan muun muassa matematiikan nykyistä suurempaa painotusta jo opetuksen ensimmäisiltä portailta alkaen. Ennen kaikkea vaaditaan alan ammattikoulutuksen nopeaa lisäämistä. Vaatimukset ovat oikeutettuja, mutta valitettavan lyhytnäköisiä.

Tämän hetken seitsemänvuotiaan kasvaminen ja kypsyminen työelämään kykeneväksi vie viitisentoista vuotta. Tarvitaanko vielä silloinkin matematiikan pohjalle ammattinsa rakentaneita, sitä tuskin kukaan pystyy ennustamaan. Ammattikoulutustakaan ei nopeasti pystytä lisäämään. Pikaratkaisu onkin se, että työvoimapulasta kärsivien yritysten olisi itse mietittävä koulutuskeinojaan.

Työvoimapulakeskustelu voidaan varsin hyvin rinnastaa koko koulutusjärjestelmää koskevaan peruskysymykseen: onko tavoitteena kouluttaa spesialisteja vai generalisteja. Yritysten kannalta spesialistit ovat parempia, sillä heidän taitonsa vastaavat mahdollisimman tarkasti olemassa olevia tehtäviä.

Generalistit puolestaan hallitsevat perusteet ja laajoja kokonaisuuksia, mutta heiltä puuttuvat työn edellyttämät yksityiskohtaiset tiedot. Yksilön kannalta generalistin koulutusta voidaan pitää parempana, sillä se tarjoaa mahdollisuuden siirtyä tehtävästä toiseen, erikoistaidot ovat aina opittavissa.

Pitkällä aikavälillä työvoimakapeikot voidaan poistaa vain kolutusta lisäämällä ja täsmentämällä. Muut keinot tuskin tuottavat pysyvää ratkaisua.

Ilta-Sanomat arvioi sosiaalibarometria

Kun viime viikolla julkistettu sosiaalibarometri toteaa väestöryhmien välisten toimeentuloerojen yhä lisääntyvän, se ikään kuin taannehtivasti oikeuttaa käsityksen, joka on elänyt yhteiskunnallisessa ja sosiaalipoliittisessa keskustelussa koko lamanjälkeisen ajan.

Jaotellessaan ihmiset "menestyjiin", "pärjääjiin" ja "häviäjiin" barometri päätyy käyttämään terminologiaa, jolla myös monet vailla sosiaalikysymysten erikoistuntemusta operoivat keskustelijat ovat luonnehtineet yhteiskunnan tilannetta.

Sosiaaliturvan keskusliiton teettämä barometri lukee menestyjiksi mm. vakituisissa työsuhteissa olevat, hiljattain eläkkeelle jääneet, ydinperheiden jäsenet ja kaupunkien tai kuntakeskusten asukkaat. Kun vielä pärjääjiksi katsotaan nuoret aikuiset, uusperheet ja opiskelijat, koossa on lohdullisen suuri joukko suomalaisia, mutta tämän valtaenemmistön suuruus ei ole syy sivuuttaa häviäjien ongelmia.

Mielenkiintoista barometrissa on, ettei se tyydy joidenkin yksinkertaistusten tapaan tarkastelemaan hyvinvointitilannetta pelkästään alueellisena kahtiajakokysymyksenä, vaan etsii asuinpaikan lisäksi ihmisen ikään, perhesuhteisiin ja ammatillisiin mahdollisuuksiin liittyviä selitystekijöitä.

Toimeentulon niukkuudesta kärsivien osuus on Itä- ja Pohjois-Suomessa suurempi kuin Länsi- ja Etelä-Suomessa. Väenpaljous Porin-Lappeenrannan-linjan eteläpuolella merkitsee kuitenkin sitä, että toimeentulo-ongelmien koettelemia ihmisiä on siellä absoluuttisesti paljon, vaikkakin prosentuaalisesti vähän. Yksin Helsingissä on köyhiä avuntarvitsijoita enemmän kuin pienessä maaseutukaupungissa asukkaita.

Noin 300000 suomalaista asuu barometrin mukaan sellaisissa, suurimmaksi osaksi Itä- ja Pohjois-Suomessa sijaitsevissa kunnissa, joissa peruspalvelut takeltelevat. Alueellisia eroja on kuitenkin myös näiden kuntien sisällä: on toista asua kunnan keskustassa takeltelevienkin palvelujen äärellä kuin syrjäkylällä palvelujen ulottumattomissa. Keskustaajamassa on myös helpompi saada työtä.

Hyvä- ja huono-osaisuuden väliset jakolinjat risteilevät siis paljon monimutkaisemmalla tavalla kuin poliittisesti käyttökelpoisissa yksinkertaistuksissa usein väitetään. Kun kuvaan vielä kuuluu sekä tyytymättömiä hyväosaisia että yhteiskunnalta apua pyytämättömiä vähäosaisia, kokonaiskuva on paljon moniaineksisempi kuin sitä selittävät opit.

Tärkeintä on, ettei hyväosainen enemmistö sulje silmiään syrjäytymiseltä. Monilla menee nyt niin hyvin, että syrjäytyminen tajutakseen heidän pitäisi osata katsoa kauas omasta elämänpiiristään. Häviäjien osaa ei voida kohentaa, ellei kahtiajaon olemassaoloa yleisesti tunnusteta.

Koonnut: TK

Muut lehdet -sivulle