Muut lehdet keskiviikkona 29.3.2000

Aamulehti kirjoittaa EU:n avoimuudesta

Euroopan unionin oikeusasiamies Jacob Söderman muistuttaa Demari-lehden haastattelussa vanhasta sanonnasta, jonka mukaan on aika sotia ja aika sopia.

Nyt on hänen mielestään aika sopia riitelyt EU:n komission kanssa uudesta avoimuusasetuksesta. Muutama viikko sitten Söderman suututti perinpohjin komission italialaisen puheenjohtajan Romano Prodin lehtiartikkelillaan, jossa hän todisteli, että asetusluonnos pikemminkin lisää kuin vähentää salailua.

Ehdotus sisältää liian paljon poikkeuksia ja antaa EU:n viranomaisille mahdollisuuden jarruttaa julkisuutta koskevia ratkaisuja. Söderman totesi ehkä hieman kärjistetysti, että pahimmassa tapauksessa mikä tahansa asiakirja voidaan leimata salaiseksi.

Armeliaasti tulkiten Prodi ei itsekään ole tajunnut kaikkia julkisuusasetuksen kiemuroita. Jos taas on ja silti ajaa moista asetusta, sen pahempi hänen maineelleen ja arvovallalleen.

Söderman heittää pallon EU:n parlamentille, jonka tulisi sysätä eteenpäin aitoa ja tepsivää julkisuusuudistusta.

Parlamentti on historiallisesti aina ajanut avoimuutta, mutta myös siellä ovat vahvasti edustettuina eteläeurooppalaiset perinteet.

Selvää on, ettei nyt julkistettua avoimuusmallia tule sellaisenaan hyväksyä. Tämä on tärkeää jo EU:n uskottavuuden kannalta. Kansalaisten asenteet unionia kohtaan on saatava myönteisemmiksi.

Söderman tietää. Hänelle tulevista valituksista valtava osa koskee julkisuuden puutetta.

Ilta-Sanomat pohtii alaikäisten asemaa esitutkinnassa

Apulaisoikeuskansleri Jukka Pasanen katsoo tuoreessa päätöksessään, ettei poliisi saa ottaa esitutkinnan yhteydessä alle 15-vuotiailta sormenjälkiä ja muita tuntomerkkejä eikä varsinkaan rekisteröidä niitä poliisin tietojärjestelmiin. Päätös liittyy juttuun, jossa alle 15-vuotiaita lapsia oli kuulusteltu epäiltyinä mm. kotirauhan rikkomisesta suodenniemeläisellä kettutarhalla.

Pasanen katsoo lapsen etuun ja oikeusturvaan liittyvät näkökohdat rikoksen selvittämistä painokkaammiksi. Samalla hän kuitenkin esittää, että sisäministeriö arvioisi, onko tuntomerkkien ottamista koskevaa ministeriön ohjetta syytä tarkistaa.

Alle 15-vuotias ei Suomessa ole rikosoikeudellisessa vastuussa, ja kielto arkistoida hänen sormenjälkensä on linjassa tämän periaatteen kanssa. Voidaan kuitenkin kysyä, vastaako poikkeukseton 15 vuoden ikäraja nykymaailman vaatimuksia.

Ilta-Sanomat kertoi viime viikonvaihteessa, että noin 40 prosenttia Helsingin keskustassa tehtävistä ryöstöistä arvioidaan 15-vuotiaiden ja sitä nuorempien tekemiksi. Ylikomisario Olli Yliskosken mielestä on "hankala kysymys, mitä tällaisille lapsille oikein voi tehdä".

Osa alle 15-vuotiaista pahantekijöistä on järkyttävän hyvin selvillä siitä, miten aseeton järjestysvalta on heidän edessään; lapset tietävät yleensä aina enemmän kuin aikuiset luulevat heidän tietävän. Ei ole haettua ajatella, että nuorisojoukko voi panna asiapojikseen nuorimmat, koska "toimeksiantajat" ovat kyllin vanhoja joutuakseen kiinni jäätyään vastuuseen.

Täysi-ikäisyyden rajaa on sodan jälkeen pudotettu yhteensä kuusi vuotta. Vuonna 1944 se madaltui 24:stä 21 vuoteen, vuonna 1969 edelleen 20 vuoteen ja 1976 nykyiseen 18 vuoteen. Voidaan perustellusti kysyä, onko ihmisen 15- ja 18-vuotispäivien välinen kolmen vuoden aika riittävä nuoren kasvamiseksi tuomitsemiskelvottomuudesta täysi-ikäisen kansalaisen vastuuseen.

Ikärajat ovat aina väkivaltaisia. Rikosoikeudellisen vastuun ulottaminen alle 15-vuotiaisiin johtaisi uuden ja epäilemättä huonosti perusteltavissa olevan ikärajan vetämiseen. Olisi kuitenkin hyväksi löytää keinot minimoida niiden määrä, jotka ovat teoistaan 15-vuotiaina vastuuseen joutuessaan jo "vanhoja tekijöitä".

Ikärajat ovat niin kuin ne asetetaan. Lain mukaan 18-vuotias on täysi-ikäinen, mutta työeläkettä alkaa karttua vasta 23-vuotiaana. Sosiaalihallinnossa on kehitetty erityinen "nuorten aikuisten" luokka, jonka jotkin etuudet ovat huonommat kuin muiden aikuisten.

Iän käsite muuttuu yhä viitteellisemmäksi, kun typerät piirteet valtaavat alaa kulttuurissa keski-ikäisten kuvitellessa elävänsä pysyvää nuoruutta. Onko lasten kasvattaminen tullut vaikeaksi siksi, että aikuiset ovat niin lapsellisia?

Kansan Uutisten mukaan keskusta on yhden miehen puolue

Suomen Keskusta ei ole lainkaan niin yksituumaisesti puheenjohtajansa Esko Ahon takana kuin esimerkiksi reaktioista hänen mahdolliseen Amerikan sapattiinsa on voinut päätellä. Mutta yhden miehen puolue keskusta on ja yhä enemmän sellaiseksi muuttuu, mikäli Ahon suunnitelmat toteutuvat. Sen luulisi huolestuttavan puoluetta, joka on syystä ylpeä kansanvaltaisista perinteistään.

Ahon "melkein voitto" presidentinvaaleissa nosti hänet sekä omissa silmissään että puolueväkensä silmissä kekkosmaisiin korkeuksiin. Mutta nurinaakin on kuulunut. Puolueen nuoret ovat arvostelleet Ahon aikomusta tehdä puheenjohtajuudesta pakastevirka ja jättää kunnallisvaalit muiden hoidettaviksi. Lauantain Ilkka-lehden haastattelussa keskustan Etelä-Pohjanmaan piirin toiminnanjohtaja Jarmo Korhonen sanoi, että puolueesta on tullut yhden miehen liike.

Keskustaan on Korhosen mukaan levinnyt pelon ja varovaisuuden ilmapiiri, jossa jo "etukäteen kiirehditään kehumaan Ahon tulevat liikkeet parhain päin". Juuri tällä tavallahan puolueessa on suhtauduttu Ahon sapattisuunnitelmiin.

Aho on ollut puolueensa puheenjohtaja nuoresta iästään (45) huolimatta jo kymmenen vuotta. Jos hän vie puolueensa vielä seuraaviin eduskuntavaaleihin, vuosia kertyy kolmetoista. Eikä hän voi viedä puoluettaan vaaleihin olematta samalla ehdokkaana seuraavaksi pääministeriksi. Aho istuu keskustan puheenjohtajana vähintään vielä seuraavankin kolmivuotiskauden, vuoteen 2006 asti, mikäli vaalit avaavat puolueelle paluun pääministeripuolueeksi.

Ahon puheenjohtajakausi venyisi siinä tapauksessa vähintään kuusitoistavuotiseksi. Se on jo melko poikkeuksellista suomalaisessa politiikassa, ja vähempikin riittäisi tappamaan kaiken poliittisen aluskasvillisuuden. Niin paljon kuin Aho kenties itse Harvardissa uudistuisikin, keskustaa uhkaa pysähtyneisyyden kausi.

Ahon ylivoimaisuus ja kymmenvuotinen johtajakausi näkyvät jo nyt melkoisena poliittisena tyhjiönä keskustan johdossa. Aholle ei ole luontevaa jatkajaa, ei edes kiistatonta sijaista sapattivapaan ajaksi.

Uudet poliittiset lupaukset, kuten Erkki Liikasen Brysselin kabinetista poliittisen turvapaikan saanut Olli Rehn, ehtivät vanheta entisiksi lupauksiksi, ennen kuin tilaa uusille johtajille löytyy keskustan johdosta. Ei ihme, että nuoret nurisevat. Yksi keskustan orastavan pysähtyneisyyden osoitus on, että jopa Paavo Väyrysen paluu puolueen johtoon varapuheenjohtajana on puolivakavasti esillä.

Varapuheenjohtaja Seppo Kääriäinen piteli keskustan puheenjohtajan nuijaa sillä aikaa, kun Aho pyrki presidentiksi. Kääriäinen on kokenut ja pätevä kehäkettu, mutta ei taatusti edusta nuorten kaipaamaa uudistuvaa ja kaupunkilaistuvaa keskustaa. Sama ongelma on varapuheenjohtaja Sirkka-Liisa Anttilalla. Maria Kaisa Aula (38) täyttää ikänsä puolesta paremmin edellytykset, mutta hänen poliittinen painoarvonsa on kovin kevyt.

Kekkonen ohjaili entistä puoluettaan vielä presidenttinäkin. Hänen vastapainonaan oli kuitenkin voimakkaita ja itsenäisiä poliitikkoja, kuten Johannes Virolainen. Aholle ei ole näköpiirissä edes kunnon vastapainoa.

Keskisuomalaisen mukaan kauppojen aukioloaikoja vapautetaan hivuttaen

Kauppojen aukioloajat ovat Suomessa aina olleet liikeaikalain kahleissa. Aikojen saatossa totaalinen pyhäpäiväsulku ja myynnin kellontarkka rajaaminen ovat vähinerin muuttuneet joustavampaan suuntaan. Päivittäistavaroita on tänään mahdollista ostaa kauppaliikkeistä myöhään iltaan ja myös joinakin pyhäpäivinä.

Kellon ympäri joka päivä avoinna olevat huoltoasemat ovat käytännössä muuttuneet kaupoiksi, joiden tuotevalikoima ei paljon poikkea hyvinvarustetun elintarvikeliikkeen vastaavasta.

Suomalaiseen aukiolojärjestelmään kuuluu monenlaisia muitakin kummallisuuksia kuin ruokakaupan sunnuntairajoitukset ja niiden poikkeukset. Autokauppa ja huonekaluala saavat pitää liikkeensä auki myös sunnuntaina, mutta ei myyntiä varten, vaan näyttelytarkoituksessa. Tuskin näissäkään liikkeissä jyrkästi kieltäydytään, jos asiakas ryhtyy sunnuntaina tavaraa tahtomaan.

Viimeisten kymmenen vuoden aikana lainsäätäjän tasolla tapahtuneet kauppojen aukioloaikojen rukkaamiset ovat synnyttäneet systeemin, jota tavallisen kuluttajan on enää hyvin vaikea hahmottaa. Kaupat saavat olla auki sunnuntaisin kolmena kesäkuukautena sekä joulukuussa ja vielä lisäksi viitenä erikseen nimettävänä sunnuntaina, lukuunottamatta alle 100 neliömetrin suuruisia tai taajamien ulkopuolella toimivia kauppoja, joilla on systeemissä suurempi vapaus.

Etukäteistietämystä sekavan aukiolojärjestelmän yksityiskohdista lienee aika harvalla yksityisellä kansalaisella. Käytännössä asiakkaat saavat tiedon sunnuntaiaukioloista liikkeiden oman ilmoittelun kautta.

Lainsäädäntökoneisto askartelee parhaillaan uusia poikkeuksia liikeaikalain entisten poikkeusten sekaan. Hallituksessa pyöritellään pakettia, joka mahdollistaisi kauppojen aukiolon sunnuntaisin myös huhti-, touko- ja marraskuussa, ei kuitenkaan kirkollisina juhlapyhinä eikä äitienpäivänä. Tällä tavalla saataisiin nykyiseen järjestelmään viisi uutta sunnuntaimyyntipäivää.

Vaikka kaupat jo nyt ovat melko usein auki sunnuntaina ja vaikka myyntiä tapahtuu myös pyhäisin kioskeissa ja huoltoasemilla, poliittisella puolella kukaan ei uskalla ryhtyä avoimesti kannattamaan aukioloaikojen täydellistä vapauttamista. Osittaisuudistuksin tilannetta silti hivutetaan yhä lähemmäksi tätä ilmeistä lopputulemaa. Välivaiheessa järjestelmä vain muuttuu entistä sekavammaksi ja epäloogisemmaksi.

Vasemmisto vastustaa jyrkästi sunnuntaiaukioloaikojen laajentamista. Vastustuksen alkusyy löytyy palkansaajajärjestöistä, joiden jäsenkunta haluaa säilyttää edes nykyiset vapaat sunnuntainsa. Oman painostusryhmänsä muodostaa kirkko, jonka käsityksen mukaan kaupallisuutta voi pyhäpäiviin sisällyttää vain sen verran kuin nykyinen laki sallii.

Asiakkaan kannalta järjestelmä lienee paras silloin kun se toimii hänen tarpeidensa mukaisesti. Selvää on, ettei täysin vapaassakaan aukioloaikasysteemissä yksikään kauppa voi olla auki sunnuntaisin, ellei ostajia ole.

Turun Sanomat pohtii Suomen vaikutusvaltaa EU:ssa

Turussa maanantaina vierailleen komissaari Erkki Liikasen mukaan Suomen vaikutusvalta EU:n sisällä on nyt minimissään. Edellisen kauden puheenjohtaja on kuulemma "viimeinen maa, jolta tukea pyydetään". Ja sen huomaa.

Kun unionin mahtimaat pari kuukautta sitten kovalla hopulla puuhasivat Itävallan vastaisia boikottitoimia, Suomi taisi tosiaan jäädä aivan soittokierroksen häntäpäähän. Pääministeri Paavo Lipponen pantiin melko kylmiltään ota tai jätä -tilanteeseen.

Liikasen mielestä Suomella ei ollut mahdollisuutta estää muita painostamasta Itävaltaa. Kun Lipposen yritykset yhteisen linjan pehmentämiseksi jäivät tuloksettomiksi, vaihtoehdot kävivät vähiin.

Itse boikottiin Liikanen vältti ottamasta suoraan kantaa, mutta arveli, että ulkopuolelle jättäytyminen olisi herättänyt täällä vielä vilkkaampaa keskustelua kuin mukaan lähtö. Mene ja tiedä. Melkoisen ravakkaa on jälkipuinti ollut nytkin.

Presidentti Mauno Koivisto ei tunnu olevan ainoa, joka pitää Itävalta-päätöstä huonosti harkittuna. Sanomalehti Kalevan mielipidemittauksessa 57 prosenttia vastaajista katsoi, että painostustoimet pitäisi lopettaa. Peräti neljä kymmenestä kannatti Suomen yksipuolista irtaantumista pikaisesti.

Komissaari Liikaselle kansallisiin intresseihin tuijottaminen on jo viran puolesta vähemmän suotavaa. Hän myönsikin Turussa, että tapaus Itävalta oli komissiolle helpompi kuin jäsenmaille; Bryssel kun toimii EU:n peruskirjan nojalla ja ottaa kantaa vain, jos joku konkreettisesti rikkoo siinä julki lausuttuja periaatteita.

Komission linjakkuutta puolustava Liikanen ei ole tietenkään menneisyydessä toimineiden virkaveljiensä vartija. Muutoin hän epäilemättä muistelisi, minkälainen koalitio johti EU:n eteläistä jäsenmaata Italiaa vuonna 1994.

Puolisen vuotta saapasmaan hallituksessa istunut Gianfranco Finin MSI ei herättänyt komissiossa aikanaan juuri minkäänlaisia reaktioita. Kuitenkin kyseessä oli taustoiltaan samankaltainen oikeistopopulistinen puolue kuin Jörg Haiderin FPÖ.

Diplomaattisesti parhain päin Liikanen selitti myös komission puheenjohtajan Romano Prodin ja Euroopan parlamentin oikeusasiamiehen Jacob Södermanin taannoisen sanaharkan. Liikasen mukaan konflikti johtui pikemminkin henkilökemioista ja kulttuurieroista kuin sisällöllisistä ristiriidoista.

Esimiestään Prodia Liikanen kehui samaan hengenvetoon hyvin julkisuusmyönteiseksi. Vahinko, ettei siitä hyveestä ole tarttunut juuri mitään EU-asiakirjojen avoimuusasetukseen, josta komissio on työstänyt kauniisti sanoen keskiaikaisen esityksen.

Koonnut: TK

Muut lehdet -sivulle