Muut lehdet perjantaina 7.4.2000

Suomenmaa kommentoi presidentti Ahtisaaren presidenttikauden jälkeistä elämää

Presidentti Martti Ahtisaari ei jäänyt kauan haikailemaan toisen kauden menetystä, joka tapahtui ikäänkuin vahingossa.

Ennen toimikautensa loppua hän oli ehtinyt hankkiutua "kansainvälisen järjestön", oikeammin amerikkalaisen säätiön palvelukseen sekä pestautui kahden menestyvän yrityksen hallitukseen. Tuota pikaa hän käynnisti keräyksen varojen hankkimiseksi kansainvälisille harrastuksilleen, joilla toki on yleishyödyllinen luonne.

Ex-presidentin suoraviivainen toiminta on herättänyt ihmettelyä ja närkästystäkin. Presidenttiä on totuttu pitämään virkakauden jälkeen puolivirallisena henkilönä, jonka ei ole ainakaan ensimmäiseksi odotettu ryntäävän rahan ympärillä pyörivään toimintaan.

Joskus tasavallan presidentti on - joskaan ei miesmuistiin - palannut virkakautensa jälkeen työelämään. Urho Kekkosen pitkän kauden jälkeiset sairauden täyttämät vuodet ovat omassa lokerossaan kansakunnan muistissa.

Mauno Koivisto otti roolin, jollaista häneltä odotettiin. Hän on fundeerannut maan ja maailman asioita tuttuun tyyliinsä, joskin terävyyskerrointa korottaen. Koiviston suusta on saatu kuulla älyllistä ja tarpeellista kritiikkiä valtaapitävien ratkaisuja kohtaan.

Ellei muistelmien julkaisemista lasketa bisnekseksi, Koivisto on pysytellyt tyystin erossa taloudellisesta toiminnasta, varsinkin yksityisestä liike-elämästä.

Presidentit ovat olleet omaa maataan ja aikansa lapsia. Mauno Koivistolle sopii koivistomainen pohdiskeleva, analyyttinen ja kriittinen rooli. Puuhakkaalle mutta vähemmän älyllisiä ja kirjallisia pohdintoja harrastavalle Martti Ahtisaarelle sopii toinen tyyli. Ahtisaari oli presidenttinä enemmän tilannejohtaja kuin linjanvetäjä. Sukkuloiva maailmanparantaminen luontuu hänelle paremmin myös siviilissä.

Presidentti Martti Ahtisaari olisi tehnyt palveluksen perinteisille tasavertaisuus- ja oikeudenmukaisuuskäsityksille, jos hän oli malttanut olla hyppäämättä pintamuodin mukaiseen raha- ja rahastusmaailmaan. Mutta ilmeisesti hän pitää tästä elämänpiiristä, ja epäilemättä hän siviilitoimiensakin ylimpänä silmämääränä tulevat olemaan humaanit, jopa idealistiset pyrkimykset kohti parempaa ja inhimillisempää maailmaa.

Aamulehti toteaa, että optiot kelpaavat nyt Ahtisaarelle

Presidentti Martti Ahtisaari on karistettuaan Mäntyniemen pölyt jaloistaan ilmeisesti päättänyt viitata kintaalla sekä omille entisille että yleisön mielipiteille.

Silloinen tasavallan presidentti arvosteli parisen vuotta sitten voimakkaasti yritysjohdon optiojärjestelyjä mm. yhteiskunnallisen tasa-arvon näkökulmasta.

Nykyinen uuden uran mm. UPM-Kymmenen ja Elcoteqin hallitusten jäsenenä aloittanut presidentti on ottanut vastaan Elcoteqin tämänhetkiseltä kurssiltaan 550000 markan arvoiset optiot, joista hän olisi voinut myös kieltäytyä. Ensimmäiset optiot Ahtisaari voi halutessaan lunastaa syksyllä.

''Herrojen lottovoittoja'' eivät kansalaiset rakasta. Optioita pidetään riskittömänä ja automaattisena tapana saada rahaa kuin olutta hanasta.

Ne ovat kuitenkin myös omistajan tapa sitouttaa johto yritykseen ja kannustaa työskentelemään osakekurssin nostamiseksi ja sitä kautta omistajien hyödyksi Optioista iloitsee myös verottaja, silloin kun ne lunastetaan.

Ahtisaaren kohdalla optiot kuuluvat lottovoittosarjaan, Hän ei ole ainakaan toistaiseksi mitenkään voinut toimia Elcoteqin pörssiarvon eteen.

Ahtisaari pudottaa toimillaan pohjan entisiltä puheiltaan ja hämmentää kansalaisia. Suomalaiset ymmärtävät entisen presidentin toimimisen yrityksissä, mutta eivät hänen tehtäväänsä niiden rahan kerääjänä. Vielä vähemmän ymmärretään rahan keräämistä omaan pussiin.

Hämeen Sanomat kirjoittaa kuntaliitoksista

Sosiaalidemokraattien puoluesihteeri Kari Laitinen patistaa Demari-lehden haastattelussa kuntien luottamusmies- ja muuta johtoa kehittämään kuntayhteistyötä. Muun muassa vallan ja vastuun oikeasta suhteesta keskusteleminen on Laitisen mukaan tärkeää etenkin kunnallisvaalien alla.

Puoluesihteeri Laitinen kohdistaa syyttävän sormensa erityisesti keskustalaisiin kunnallispoliitikkoihin. Hän väittää, etteivät he ole olleet hanakimpia yhteistyön kannattajia. Tokkopa syypäitä kuitenkaan ovat vain keskustaa edustavat kunnallispäättäjät. Yhteistyöintoon on varaa läpi puoluekirjon.

Laitinen tuo haastattelussa esiin väitteen, että yhteistyökyvyttömyys johtaa kuntaliitoksiin. Näin varmasti on, mutta miksi Laitisenkin pitää käyttää kiertoilmausta? Miksi hänkään ei uskalla suoraan sanoa, että kuntaliitokset ovat vastaisuudessa välttämättömiä, koska yhteistyöllä ei korjata satojen kuntien ongelmia.

Suomessa on 452 kuntaa. Liitosten kautta kuntien määrää ei ole kyetty vähentämään. 1980- ja 1990-luvulla on toteutunut vain muutama liitos. Yhteensulautumisen halu on puuttunut. Viimeksi näin tapahtui Kuoreveden kunnassa, jota oltiin liittämässä Jämsän kaupunkiin.

Suomen kuntien kokoerot ovat valtavat niin asukasluvultaan kuin pinta-alaltaankin. Myös kuntien elinkeinorakenteessa on suuria eroja lähes kokonaan maatalousvaltaisista kunnista merkittäviin palvelu- ja teollisuuskeskittymiin. Erot kasvavat huimaa vauhtia, eikä kuntien ja alueiden eriarvoistumista voida tällä menolla mitenkään välttää.

Kuntien perimän tuloveron vaihteluväli on peräti neljän penniä. Silti kuntalaiset saattavat saada korkean veron kunnassa huonompaa palvelua kuin asukkaat isoissa ja väkirikkaissa kunnissa.

Paitsi Laitisen peräämästä vallan ja vastuun suhteesta, pitäisi kunnallisvaalien alla pystyä keskustelemaan kuntayhteistyön lisäämisestä ja tehostamisesta mutta myös vapaaehtoisista kuntaliitoksista. Asia on kuitenkin edelleen niin arka, ettei siitä haluta puhua paljon edes Kuntaliitossa. Toivottavasti keskustelu kuitenkin piristyy Kuntaliiton uuden toimitusjohtajan Risto Parjanteen ohjauksessa.

Jo ennen syksyn vaaleja kunnissa olisi arvioitava rehellisesti ja etenkin kriittisesti, miten ne pystyvät täyttämään palvelutehtävänsä. Pystyykö moni pieni, jo nyt taloutensa ja muuttotappion kurimuksessa painiskeleva kunta selviytymään edes perustehtävistään? Tuskin.

Myös Kuntaliiton on hyvä tehdä rehellinen arvio lähitulevaisuudesta.

Ilkan mukaan eduskunnan pelisääntökeskustelu on todella tarpeen

Eduskunnassa on syntynyt suuri sekaannus keskustajohtaja Esko Ahon pyynnöstä saada vapaata Harvardin luentomatkaansa varten. Eduskunta aikookin nyt pikavauhtia käynnistää selvityksen, jonka pohjalta on määrä luoda pelisäännöt kansanedustajien pitempiaikaisia poissaoloja varten.

Pelisääntöjä todella tarvitaan, muistakin syistä kuin Ahon tapauksen takia. Ilta-Sanomat tiesi torstaina kertoa, että kokoomuksen helsinkiläinen kansanedustaja Seppo Kanerva on saanut eduskunnalta pitkän sairasloman, jonka aikana hänet on nähty muun muassa Lapin laskettelurinteissä ja lentokentillä rientämässä erilaisiin kokouksiin ja tapaamisiin.

Jopa eduskunnan käytävillä on törmätty sairaslomalla olevaan edustaja Kanervaa. Kanervan sairauden laadusta ei ole tarkempaa tietoa, mutta hänen itsensä kerrotaan puhuneen liikalihavuudesta.

Keskustan pää-äänenkannattaja Suomenmaa puolestaan kertoi torstaina, että puolueen varapuheenjohtaja ja eduskunnan valtiovarainvaliokunnan puheenjohtaja Maria Kaisa Aula on parhaillaan "koulutusmatkalla mm. Moskovassa ja pitkin Eurooppaa".

Miten Kanervan tai Aulan vapaat ovat mahdollisia? Onko ero vain siinä, että Aho haluaisi vapaansa palkattomana? Kaiken kaikkiaan on käynyt erinomaisen selväksi, että hallituspuolueiden suhtautumisessa Ahon tapaukseen ei ole kysymys mistään muusta kuin poliittisesta kiusanteosta.

Ilta-Sanomien mukaan pörssikehitys ei enteile talouden romahdusta

Pörssikurssien notkahtamisen ei pitäisi yllättää ketään, mutta silti se aina yllättää jotkut. Helsingin arvopaperipörssi notkahti viime keskiviikkoina eurooppalaisista pörsseistä syvimmälle. Mistään romahduksesta ei kuitenkaan voida puhua tilanteessa, jossa tietoliikenne- ja elektroniikkayritysten kurssit ovat yhä noin kaksi kertaa korkeammat kun vuosi sitten.

Pörssin teknologiyritysvetoinen huojunta on ristiriidassa Suomen kansantalouden hyvän tilan kanssa. Ristiriita viittaa siihen, että kursseista purkautuu pois ostohuuman niihin pumppaamaa ilmaa. Kursseja viime aikoina alaspäin vienyttä sahausliikettä ei voida tulkita talouskasvun taittumisen enteeksi.

Suomen tuotantoelämässä ei ole tapahtunut mitään huonoon käänteeseen viittaavaa. Vienti vetää ja kauppataseen ylijäämä on massiivinen. Kuluttajien luottamus hyvään kehitykseen on yhä vahva. Pankit ja tutkimuslaitokset ovat kilvan korottaneet kasvuennusteitaan, joista rohkeimmat povaavat kuluvaksi vuodeksi yli kuuden prosentin ja varovaisimmatkin yli neljän prosentin talouskasvua. Alimpienkin arvioiden mukainen kasvu olisi väkivahvaa eurooppalaista tasoa.

Reaalitalouden tekijät eli tavaroiden tuottamisen, myymisen ja kuluttamisen piiriin kuuluvat asiat näyttävät olevan kohdallaan paitsi Suomessa myös niissä maissa, joihin pääosa Suomen ulkomaankaupasta suuntautuu.

Pörssikurssien laskua ei siis ole mitään syytä tulkita tuhon enteeksi. Pikemminkin voidaan ajatella, että lasku päästää ulos sitä höyryä, jota nousukausi on - monen edeltäjänsä tapaan - päästänyt pesiytymään reaalitalouden ja ylioptimisten tuotto-odotusten väliin.

Kurssinousu ei voi olla jatkuvaa. Jos vähiin käyneet ostajat haluavat maksaa arvopaperista entistä vähemmän, hinnan on pakko laskea. Lasku luo uusia laskuodotuksia, ja entistä useampi haluaa myydä osaketta, jonka hinnan pelkää laskevan lisää. Jossain vaiheessa sijoittamisen ammattilaiset arvioivat hinnan kyllin edulliseksi tehdäkseen suuria ostoja, ja lasku taittuu.

Ironista on, että kurssinousun täytyy näköjään jatkua pitkään, ennen kuin piensijoittajat suurin joukoin innostuvat ostamaan. Usein silloin kannattaisi jo myydä.

Vuosituhannenvaihteen pörssihuumassa oli 1980-luvun lopun huumaan verrattuna se hyvä puoli, että lainarahaa oli pelissä vain vähän. Piensijoittajan ansassa omaisuuden arvo romahtaa, mutta sen hankkimiseen käytetty velka jää entiselleen.

Pohjalaisen mukaan Rainer Erlund lentää eduskunnasta

Ruotsalaisen kansanpuolueen puheenjohtaja Jan-Erik Enestam teki selvityspyynnön kansanedustaja Rainer Erlundin mahdollisuudesta jatkaa eduskunnan jäsenenä. Enestamin aloite on ainakin lievästi yllättävä. Vielä alkuviikosta vaikutti siltä, että niin kiusaantunut kuin eduskunta onkin Erlundista, säälinsekainen tunne estää kuitenkin tekemästä aloitetta hänen erottamisekseen.

Enestamin selvityspyyntö tähtää viime kädessä juuri Erlundin erottamiseen eduskunnasta, ellei tämä suostu välttämään selvitysprosessia eroamalla itse. Enestamin aloite johtaisikin ihannetulokseen, jos jo se saisi Erlundin tekemään johtopäätöksen ja lähtemään.

Perustuslain mukaan eduskunta voi tutkia, sallitaanko tahallisesta rikoksesta vankeuteen tuomitun kansanedustajan olla edelleen kansanedustaja. Jos rikos osoittaa, ettei tuomittu ansaitse edustajantoimen edellyttämää luottamusta ja kunnioitusta, eduskunta voi julistaa hänen edustajantoimensa lakanneeksi vähintään kahden kolmasosan enemmistöllä annetuista äänistä. Tätä ennen asiasta on saatava perustuslakivaliokunnan kannanotto.

Helsingin hovioikeus tuomitsi Rainer Erlundin viime viikolla 45 päivän ehdolliseen vankeuteen lapsen seksuaalisen hyväksikäytön yrityksestä. On selvää, että pedofiliatyyppinen rikos tuhoaa luottamuksen ja kunnioituksen, jota kansanedustajuus edellyttää. Tällä perusteella Erlundilla on edessä lähtö eduskunnasta.

Paras ratkaisu olisi, jos Erlund nyt pyytäisi eroa eduskunnasta, sen sijaan että hän jää pelaamaan aikaa, kunnes selvitys ja äänestys ovat ohi. Vapautuksen myöntämiseen eduskunnan jäsenyydestä riittää sama peruste, joka riittää erottamiseenkin.

Mutta ainakaan ennen Enestamin selvityspyyntöä Rainer Erlund ei ole ollut lähtöaikeissa, päinvastoin. Hän on ilmoittanut hakevansa korkeimmalta oikeudelta valituslupaa hovioikeuden ratkaisusta.

Pahimmassa tapauksessa juttu voikin venyä eduskunnan ja Erlundin piinapenkiksi. Oikeuskäsittelyn ensivaiheessa hän nimittäin sai käräjäoikeudessa vain sakkotuomion kotirauhan rikkomisesta. Sellainen tuomio sinänsä ei riitä potkuihin eduskunnasta, vaikka Erlundin nauttima luottamus ja kunnioitus olivatkin mennyttä jo käräjäoikeusvaiheessa.

Jos Erlund saa valitusluvan ja valittaa korkeimpaan oikeuteen, eduskunnan on joko viivytettävä Enestamin pyytämää selvitystä tai toimittava hovioikeuden tuomion pohjalla odottamatta lopullista ratkaisua.

Parasta olisi, että Rainer Erlund tunnustaisi kansanedustajuutensa jo menneen pilalle, lopettaisi oikeustoimet ja eroaisi eduskunnasta. Mutta piinallisempiakin vaihtoehtoja on näköpiirissä, jos jupakan päähenkilö Erlund sinnittelee väistämätöntä vastaan loppuun saakka.

Koonnut: TK

Muut lehdet -sivulle