 |
 |
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
Vs. Päätoimittaja Ilpo Kiuru
2.7.1999
Yksityinen yleinen radio?
Taannoinen pääministeri Kalevi Sorsa (sd.) syytti tiedotusvälineitä ”infokratiasta” koettuaan tulleensa väärin ymmärretyksi ja median runtelemaksi.
Presidentti ja niin ikään ex-pääministeri Mauno Koivisto (sd.) puolestaan syytti aikoinaan tiedotusvälineiden edustajia ”sopuleiksi”, jotka sokkoina seuraavat johtajiaan. Myös Koivistolla oli hampaankolossaan kaunaa lehdistöä kohtaan.
Martti Ahtisaari puolestaan arvosteli viime viikon Suomen Kuvalehdessä Yleisradiota poliittisten ohjelmien tekemisestä viihteen varjolla. Ahtisaari sanoi hämmästelevänsä, pitääkö tällaisia ohjelmia tehdä veronmaksajien varoin.
Presidentti arveli, että Suomeenkin voisi sopia Yhdysvaltain tapainen julkisen palvelun yleisradio, joka keskittyy pelkästään dokumenttien ja muiden asiaohjelmien tekemiseen. Esitykseen liittyi 73-vuotiaan Yleisradion yksityistäminen.
Ahtisaari arvioi myös, että lähinnä toimittajista koostuva Julkisen sanan neuvosto ei kykene valvomaan median tekemisiä, vaan valvojien pitäisi tulla tiedonvälityksen ulkopuolelta. Ahtisaarihan on jo aiemmin esittänyt ns. lukija-asiamiehen nimeämistä, joka ulkopuolelta median tarkkailisi lehdistön edesottamuksia.
Jälkimmäiseen ideaan on toistaiseksi syttynyt vain Keskisuomalainen, joka on nimennyt lukija-asiamiehekseen Keski-Suomesta lähtöisin olevan opetusministeriön ylijohtaja Kalevi Kivistön (vas.).
Politiikka on vaikea taiteenlaji. Siihen mukaan lähteminen tarkoittaa käytännössä automaattisesti itsensä altistamista julkisuuden arvioitavaksi. Asia pitää vain tiedostaa ja hyväksyä. Näin on siinäkin tapauksessa, että tulee joutuneeksi perusteettoman riepottelun kohteeksi.
Myös viihde on vaikea taiteenlaji. Vaikeampi kuin uskotaankaan. Tasokkaan viihteen tekeminen edellyttää tasokasta taustointia, hyvää makua ja vastaanottajayleisön huumorintajun tuntemusta.
Ylilyöntejä tapahtuu niin politiikan kuin viihteenkin puolella. Jos politiikasta ja poliitikoista tehdään viihdettä, ei ainoa oikea johtopäätös kuitenkaan voi olla, etteikö niin voisi tapahtua myös lupamaksuvaroin ylläpidetyssä Yleisradiossa. YLE on muun ohella kulttuuri-instituutio, jonka toimenkuvaan hyvin sopii viihteen tuottaminen.
Politiikassa tarvitaan ”paksua nahkaa” ja ”lehmän hermoja”. Arkipäivän politiikkaan ja sen kansanomaistamiseen suo mielellään ajoittain myös viihteellisen lähestymistavan. Se auttaa terveellä itsetunnolla varustettuja poliitikkoja nauramaan tarvittaessa itselleenkin.
Todettakoon kuitenkin, että medialla on poliitikkojen keskuudessa sekä syväkurkkunsa että pellensä. Ensin mainitut tuodaan julkisuuteen poliitikon perikuvina ja jälkimmäiset joko tolloina, sirkustaiteilijoina tai – vaikkapa naistenkaatajina. Kokemus on osoittanut, että jaolle ei välttämättä ole rationaalisia perusteita, jolloin jälkimmäiseen kastiin lukeutuvien ajoittainen kiukkukin selittyy ymmärrettävästi.
ILPO KIURU
P.S. ”Jostain syystä ainoa ammattikunta, jonka haukkuminen on tuomittavaa, on tämä journalistikunta. Mistäköhän tällainen siunattu ylimaallinen ammattitaito on keskittynyt juuri toimittajiin?” (Päätoimittaja Lauri Helve, Kauppalehti 29.6.1999)