Muut lehdet perjantaina 24.3.2000

Demari on huolestunut Suomen jakautumisesta

Suomi on jakautunut Sosiaaliturvan keskusliiton tuoreen sosiaalibarometrin mukaan, mutta ei vain yksioikoisesti kahtia alueellisesti, vaan myös ihmisten ammatillisten mahdollisuuksien, perhetilanteen ja iän perusteella. Barometri kuvaa jakauman menestyjiin, pärjääjiin ja häviäjiin.

Ei siis riitä alkuunkaan, että Suomea vain maalataan alueellisesti erilaisin värein menestyviin ja menestymättömiin maan osiin; ongelmien koettelemia ihmisiä on kaikkialla keskuudessamme. Mahdollisuuksiin parantaa heikoimmassa asemassa olevien tilannetta vaikuttaa ratkaisevasti se, ottavatko myös ja varsinkin ne ihmiset tilannetta korjatakseen, joilla menee hyvin.

Häviäjien joukossa on pitkäaikaistyöttömiä, satunnaisissa töissä olevia, mielenterveys- ja päihdeongelmaisia, pitkäaikaissairaita, yksinhuoltajia ja yli 75-vuotiaita. Heitä on merkittävä määrä, mutta ei niin paljon, että he omin voimin voisivat vaikuttaa asioihin. Usein he eivät jaksakaan, mikä näkyy heidän suhteellisen laimeina julkisina kannanottoinaan oman tilanteen parantamiseksi sekä alhaisina äänestysprosentteina.

Sen sijaan sosiaalibarometrin luokittelun mukaiset menestyjät ja pärjääjät vahtivat valppaasti todellisia tai olettamiaan menetyksiä ja etuja. Menestyjät eli vakituisissa työsuhteissa olevat, juuri eläkkeelle siirtyneet sekä kaupunki- ja kuntakeskuksissa asuvat ihmiset ovat aktiivisia yleisönosastoissa ja vaaleissa. Pärjääjiin kuuluvilla nuorilla aikuisilla, uusperheillä ja opiskelijoilla on ongelmia, mutta ei läheskään niin pahoja kuin huono-osaisimmilla.

Yhdeksi ratkaisuksi on ehdotettu erityistä sosiaaliasiamiestä, joka kertoisi kansalaisille heidän oikeuksistaan ja etuisuuksistaan sekä seuraisi päätöksentekoa. Sosiaalialan järjestöt ja työhallinnon virkamiehet pitävät sosiaaliasiamiehen tehtävää tärkeänä, kun taas sosiaalitoimen virkailijoiden mielestä hyöty olisi pieni.

Totta onkin, että sosiaaliasiamiehestä tulisi vain yksi jatke lisää byrokratiaan ja virkailijakuntaan, ellei mitään muuta tapahdu. Viranhaltijoidenhan pitäisi jo muutoinkin olla kansalaisten opastajia monimutkaisessa säädösviidakossa. Toisaalta päätöksentekijöiden tulisi ymmärtää esimerkiksi sosiaalibarometrin kaltaisten selvitysten perusteella, mihin rajallisia voimavaroja täytyy erityisesti kohdistaa.

Yksi hyvältä kuulostava instanssi lisää ei paljon paina, jos perusasenteet eivät ole kunnossa.

Aamulehti kaipaa rauhaa Kosovoon

Pommit ja ohjukset alkoivat tasan vuosi sitten putoilla Serbiaan ja Kosovoon. Moni uskoi ilmasodan kestävän vain muutaman päivän, mutta siitä tulikin kuukausien mittainen, paljon hämmennystä, tuhoa, pelkoa ja katkeruutta levittänyt tragedia.

Nato ilmoitti voittaneensa sodan ja oli sikäli oikeassa, että rauhansopimus, jonka synnyttämisessä presidentti Martti Ahtisaari näytteli tärkeää osaa, pakotti Slobodan Milosevicin vetämään serbijoukot pois Kosovosta ja mahdollisti pakolaisten paluun.

Mutta ongelma jäi. YK ei ole saanut Kosovon hallintoa kunnolla toimimaan ja väestöryhmien väliset väkivaltaisuudet jatkuvat. Ero on nyt siinä, että alueella enemmistönä oleva albaaniväestö pystyy terrorisoimaan serbejä.

Historioitsijat kiistelevät pitkään syntipukeista ja syistä, jotka vuosi sitten johtivat sotaan. Olisiko sota voitu välttää, jos ulkomaailma olisi toiminut tarmokkaammin syksyn 1998 aselevon hyväksi?

Olisiko kaikki kehittynyt toisin, jos tynkä-Jugoslavian johtaja Slobodan Milosevic olisi tajunnut oman uhkapelinsä seuraukset ja albaanien kovakouraisen kohtelun aiheuttamat reaktiot maailmalla?

Sotaa edeltäneen tilanteen syvin ristiriita oli kuitenkin siinä, että albaanien ylivoimainen enemmistö tähtäsi vain Kosovon itsenäisyyteen, kun taas Serbia ei voinut sitä hyväksyä.

Ei sitä hyväksynyt liioin kansainvälinen yhteisö, mutta asteittain kiihtyvä väkivalta - jossa myös Kosovon vapautusarmeija UCK näytteli keskeistä osaa - ajoi Naton albaanien tueksi.

Sama ristiriita on olemassa yhä. Kosovoon rakennetaan uutta hallintoa ja väestöryhmiä kehotetaan rauhanomaiseen rinnakkaiseloon, mutta itsenäisyyttä ei albaaneille luvata. Toisaalta serbien ote alueesta on kirvonnut, vaikka Kosovo virallisesti tunnustetaan osaksi Serbiaa.

Kukaan ei tiedä, miten tämä asia ratkaistaan, ei liioin sitä, kuinka pitkään Kfor-joukot joutuvat viipymään Kosovossa. Tuntuu mahdottomalta ajatella, että Kosovo koskaan täysin palaisi Serbian yhteyteen - että serbit ja albaanit ylimalkaan voisivat elää rauhassa rinnakkain - mutta rohkeutta ei liioin ole vetää Balkanin rajoja uusiksi.

Koko Balkan olisi saatava rauhoitetuksi ja sitä varten on jo olemassa vakaussopimuskin. Yhtä kuitenkin puuttuu ja sen mukana paljon muuta: Jugoslavia, lähinnä Serbia, on jätetty järjestelyn ulkopuolelle.

Ulkomaailma odottaa Serbian demokratisoitumista, mikä käytännössä merkitsee sotarikolliseksi leimatun Slobodan Milosevicin syöksemistä vallasta, mutta siitä ei näy merkkejä.

Serbian saarron lieventämiselle on perustelunsa. Mutta Serbian paluu valtioiden yhteisöön ei ikävä kyllä automaattisesti ratkaise Kosovon ongelmaa.

Pohjalainen kaipaa kauppojen sunnuntaiaukioloaikaa

Kaupan aukioloajoista sunnuntaisin on tullut lähes pyhä asia. Vetkuttelu on jatkunut jo vuosikaudet, kun kaupan omat rivit ovat hajalla ja työntekijät vastustavat pyhätöitä vimmatusti. Kuluttaja riepu on aivan ymmällä, kun kaupat ovat auki vain kesäsunnuntaisin, joulukuussa ja muulloin viitenä sunnuntaina silloin tällöin.

Vähän väliä ilmoille sinkoilee ehdotuksia, miten kauppojen aukiolot pitäisi järjestää. Tuoreimman ehdotuksen takana on kauppa- ja teollisuusministeriö. Sen mukaan kaupat olisivat auki kesäkuukausien lisäksi huhtikuussa, toukokuussa ja marraskuussa.

Viime syksynä SOK:n pääjohtaja ja Kaupan keskusliiton puheenjohtaja Jere Lahti esitti, että kaupat saisivat olla heinäkuusta joulukuuhun pyhisin vapaasti auki. Ovet olisivat pysyneet kiinni vuoden alkupuolen.

Kaikissa ehdotuksissa kuultaa mielivaltaisuus. Ikään kuin ne olisi vedetty hatusta. Miksi kauppa olisi auki kesällä mutta ei talvella, miksi loppuvuonna mutta ei alkuvuonna, miksi juuri huhtikuusta kesän loppuun ja lisäksi marraskuussa? Hullunkurista!

Entä millä perusteella valitaan nykyiset viisi irtopyhää, jolloin sunnuntaikauppaa saa käydä? Vielä voi kysyä, miksi juuri alle sadan neliömetrin kaupat voisivat pitää ovensa auki vapaasti? Uusimmassa ehdotuksessa raja on 400 neliömetriä.

Ainakin päivittäistavarakauppiaat tuntuvat kannattavan sunnuntaikauppaa. Sen sijaan erikoiskaupassa epäillään koko asiaa. Sen uskotaan tuovan paljon ongelmia mutta ehkä vain vähän myyntiä. Ei ole ihme, että yrittäjäperhe ei innostu uudistuksesta, joka veisi ainoankin vapaapäivän viikossa.

Jere Lahden esityksessä on ainakin yksi järkevä puoli. Jos jälkimmäisen vuosipuoliskon pyhät vapautettaisiin, järjestelmä olisi selkeä.

Lahti ei esittänyt loppuvuotta sattumalta. Kauppa kiihtyy joulua kohti, ja silloin jokainen kauppapäivä on tärkeä sekä kauppiaalle että kuluttajalle. Jos esitys olisi mennyt läpi, aika pian varmasti olisi alettu kysellä, mitä eroa on alkuvuodella ja loppuvuodella? Rehellinen vastaus olisi ollut, että ei mitään.

Vetkuttelu ja viivytystaistelu kaupan aukioloajoilla on syytä jo lopettaa. Ei ole olemassa yhtään kunnon syytä, jolla nykyistä varsin sekavaa järjestelmää kannattaisi jatkaa.

Terve järki sanoo, että keinotekoiset yrittämisen esteet ja säännöstelytoimet ovat kotoisin menneestä maailmasta. Ne pitää purkaa rohkeasti ja siirtyä kaupanteossakin nykyaikaan.

Ilta-Sanomat on huolissaan väestön ikääntymisestä

Moni on Suomessa viime kuukausina käydystä väestökeskustelusta voinut saada sen erheellisen käsityksen, että väestön nopea ikääntyminen ja työvoiman tuleva pieneneminen olisivat suomalainen erikoisongelma. Todellisuudessa eläkeikäisten osuus väestöstä kasvaa lähivuosikymmeninä vahvasti koko Euroopassa; vain kasvunopeus vaihtelee.

Viime tiistaina julkistettu YK:n väestötutkimus osoittaa, että Suomen edelle sijoittuu ikääntymisvauhdissa parikymmentä Euroopan maata. YK:n väestöasiantuntijat arvioivat joka kolmannen suomalaisen olevan vuonna 2050 yli 60-vuotias. Tämä arvio sijoittaa Suomen Euroopan keskikastiin.

Yli 60-vuotiaiden osuus väestöstä nousee puolessa vuosisadassa yli 40 prosenttiin mm. Espanjassa, Kreikassa ja Italiassa. Näissä maissa kehitykseen vaikuttanee alhaisen syntyvyyden lisäksi pitkä elinikä, jota on selitetty mm. Välimeren alueen terveellisellä ruokavaliolla.

Suomi ei siis ole väestön ikääntymisen erikoistapaus, kaikkea muuta, mutta työvoiman tulevan pienentymisen ja eläkekustannusten nopean nousun aiheuttamat ongelmat on silti otettava täällä(kin) vakavasti.

Eurooppalaisten harmaantuessa Yhdysvallat porskuttaa nuorekkaasti. Yhdysvallat ottaa vuosittain noin miljoona siirtolaista, ja amerikkalaisen naisen eurooppalaista sisartaan suurempi lapsimäärä on pitänyt väestörakenteen tasapainoisena. Voiko EU:n Lissabonissa julistama Euroopan menestystie johtaa mihinkään, jos työvoimapula tulee työttömyyden taltuttua sen tukkeeksi?

YK:n väestöasiantuntijat tarjoavat päättäjille kolmea vaihtoehtoa, jos Eurooppa haluaa säilyttää nykyisen vauhtinsa: 1) nostaa eläkeikä yli 70 vuoteen, 2) leikata eläkkeitä ja iäkkäiden palveluja tai 3) avata ovet siirtolaisille.

Suomen kannalta eläkeiän raju nosto on epärealistista. Suurena saavutuksena voitaisiin täällä pitää jo keskimääräisen eläkeiän nousemista muutamalla vuodella nykyisestä noin 59 vuoden keskiarvosta. Valintoihin on sen sijaan syytä varautua siirtolaispolitiikassa ja etuuspolitiikassa.

Vaikka keskustelussa on jo ollut esillä mahdollisuus hankkia tulevaisuudessa Suomeen esimerkiksi hoitohenkilökuntaa Venäjältä ja Baltiasta, voi hyvin käydä niin, ettei ammattitaitoista työvoimaa niin vain ole saatavissa lähialueilta. Myös Viro, Latvia ja Venäjä harmaantuvat.

Kohtalaisen hyvin koulutettu väestö on yksi jatkuvaa talouskriisiä elävän Venäjän harvoista voimatekijöistä, mutta on varsin mahdollista, että Venäjä huomaa tarvitsevansa itse kaikki osaavat kädet, jos se lähivuosikymmeninä saa taloutensa kestävään nousuun.

Varautuminen siirtolaispolitiikan suunnittelemiseen ei ole sellaista haihattelua kuin moni saattaa joukkotyöttömyyden jatkuessa luulla. Pahin vaihtoehto olisi havahtua aikanaan ilman varasuunnitelmaa siihen, että osaavaa väkeä ei saada mistään, vaikka tarve olisi huutava.

Savon Sanomat kirjoittaa puukaupan kartellista

Kilpailuvirasto syyttää suuria metsäyhtiöitä laittomasta yhteistyöstä puukaupassa ja vaatii kolmelle suuryritykselle kullekin 20 miljoonan markan seuraamusmaksua. Asian ratkaisee lopulta kilpailuneuvosto.

Puukaupan kartelliepäilyillä on pitkät juuret vuosikymmenien taakse. Maaseudulla on iät ajat puhuttu metsäyhtiöiden "savujaosta", jolla puunostajat pitävät myyjiä otteessaan. Jakamalla ostoreviirit savupiippujen perusteella teollisuus on voinut hillitä kilpailua ja samalla puun hinnan nousua sekä toisaalta rationalisoida puunkorjuuta.

Varmoja todisteita savujaosta ei kuitenkaan ole löytynyt. Kilpailuviranomaisia savujakoepäilyt eivät ole liioin kiinnostaneet. Vasta nykyisen kilpailulain tultua voimaan 1993 puumarkkinoiden kartelliepäilyt ovat heränneet. Selkänojaa selvitystyöhön on antanut lisäksi EU-jäsenyys, yhteisön tiukka kilpailulainsäädäntö sekä valppaat kilpailuviranomaiset.

Puukaupan kartelliepäilyjä on lisännyt myös toimintaympäristön voimakas muutos alalla. Ensin nousi silmätikuksi ostajien ja myyjien välinen hintayhteistyö hintasuositussopimuksineen. Siitä jouduttiin luopumaan kilpailuviranomaisten painostuksesta, vastoin puukaupan osapuolten yhteistä tahtoa, jo yli vuosikymmen sitten. Tilalle tulivat alkuun väljät hintaohjeet, myöhemmin alueelliset ja yrityskohtaiset hintaodotukset. Sittemmin niistäkin on luovuttu.

Merkittävin muutos puukaupan kentässä on tapahtunut metsäteollisuuden fuusioaallon seurauksena. Vielä parikymmentä vuotta sitten metsäyhtiöitä oli kahden käden sormilla laskettava määrä. Viime vuosikymmenellä suuryritykset ryhmittäytyivät kolmeen leiriin.

Kun kolmen suuren teollinen toimintakin on sijoittunut maantieteellisesti eri puolille maata, kartelliepäilyille on sijaa jo alueellisin perustein. Itään ja pohjoiseen keskittyneen Stora Enson ja läntiseen ja keskiseen Suomeen sijoittuneen UPM-Kymmenen reviirejä hämmentää vain metsänomistajien Metsäliitto, joka hankkii puuta koko maasta.

On paikallaan, että kilpailuviranomaiset selvittävät puukaupan pelisääntöjä. Jo pelkkä selvityksen teko on saattanut tehdä tehtävänsä. Kilpailuvirastossa on kuitenkin ollut taipumusta sellaiseenkin puukaupan seurantaan, että mörköjä nähdään siellä missä niitä ei ole. Jonkinasteista hintayhteistyötä ostajien ja myyjien välillä tarvitaan jatkossakin, jotta puu liikkuisi myös laskusuhdanteessa.

Hiukan liioitellulta huolelta tuntuu myös kaiken ostajien keskinäisen puukaupan seurantayhteistyön leimaaminen kilpailulain vastaiseksi. Yrityksethän vaihtavat keskenään huomattavan osan ostamastaan puusta. Jos yritysten välillä on hintayhteistyötä, se tapahtuu paikallisesti. Ongelma on siinä, että mahdollista savujakoa on lähes mahdoton näyttää toteen.

Koonnut: TK

Muut lehdet -sivulle