Viron luterilaisen kirkon ongelmat ovat vanhaa perua
Viron luterilainen kirkko on nykyään kutistunut pienryhmäksi: maksavia jäseniä on vain 11 prosenttia kansalaisista. Unohtuu helposti, että ennen neuvostoaikaa se oli merkittävä osa virolaista yhteiskuntaa. Silloin kirkkoon kuului noin 80 prosenttia virolaisista.
Jäsenmäärän jyrkkään laskuun ei ole yhtä ainoaa selitystä. Ateistinen propaganda ja silkka väkivalta papistoa ja kirkon maallikkoaktiiveja kohtaan olivat osatekijöitä, mutta eivät yksin selitä tapahtunutta. Merkittävä syy on kirkon kriisi jo ennen toista maailmansotaa.
Väestöllinen kehitys, johon kuuluvat virolaisten pakkosiirrot pois Virosta ja järjestelmällinen venäläisten, valkovenäläisten ja ukrainalaisten maahansijoitus, heikensi sekin luterilaisen kirkon perustaa.
Saksalaisuuden viimeinen linnake
Yksi selitys Viron kirkon nopeaan romahdukseen neuvostoaikana on se, että virolaiset eivät tunteneet kirkkoa omakseen. Syy siihen löytyy kirkon historiasta.
Kirkkoa olivat johtaneet vuosisatoja baltiansaksalaiset; se oli Viron itsenäistyessä 1918 saksalaisuuden "viimeisiä linnakkeita".
Kuvaavaa on, että kun saksalaisen vähemmistön osuus koko väestöstä oli alle kaksi prosenttia vuonna 1922, samaan aikaan lähes puolet luterilaisesta papistosta oli saksalaisia.
Koko 1920-luvun luterilaisen kirkon elämää häiritsivät virolaisen ja saksalaisen papiston konfliktit, jotka ajoittain herättivät kansainvälistä huomiota. Tultaessa 1930-luvun lopulle tilanne näytti kuitenkin rauhoittuneen sopuisaksi rinnakkaineloksi.
Oli muitakin jännitteitä, sillä opilliset kiistat konservatiivien ja liberaalien välillä olivat kirkon arkipäivää. Osittain leirit noudattivat kansallista rintamajakoa: saksalainen papisto edusti kokonaisuudessaan konservatiivisia näkemyksiä, kun taas virolainen papisto jakautui kumpaankin ryhmään.
Kirkon johto tunsi sympatiaa liberaaleihin päin, mutta ei voinut pääosin konservatiivisen virolaisen kirkkokansan reaktioiden pelossa ilmaista mieltymyksiään vapaasti. Keskeinen opillinen kiista käytiin 1920-luvulla siitä, miten pitäisi suhtautua luterilaisten tunnustuskirjojen sitovuuteen.
Piispa Rahamäen avioeroskandaali
Pinnanalaiset jännitteet purkautuivat dramaattisesti 1939. Vuosi oli Viron luterilaiselle kirkolle yhtä pitkää kriisiä ja kirkko oli todellisessa hajoamisvaarassa.
Alkuvuodesta virolaisia hätkähdytti tieto, että kirkon johtaja, piispa Hugo Rahamägi oli hakemassa eroa vaimostaan. Eroaikeiden syynä olivat puolisoiden välille revenneet uskonnollis-eettiset näkemyserot sekä Edith Rahamäen ihastuminen erääseen nuoreen pastoriin, jonka hämäräperäiset hankkeet olivat johtaneet tämän karkottamiseen Tallinnasta.
Hugo Rahamägi puolestaan suunnitteli avioituvansa eron jälkeen edeltäjänsä lesken kanssa. Asiasta nousi niin suuri kohu, että Rahamäet keskeyttivät erohankkeen nopeasti. Vahinko oli jo tapahtunut ja peruuttamaton. Kirkon vaikutusvaltaiset konservatiiviset piirit julistivat sodan piispaansa vastaan vaatien häntä eroamaan.
Keväällä Hugo Rahamägi ilmoitti lähtevänsä lomalle ja sen jälkeen palaavansa vanhaan professorinvirkaansa Tarton yliopistoon. Rahamäen lähimmät työtoverit saivat kuitenkin hänet vakuuttuneeksi siitä, että kansan tuki oli hänen takanaan, minkä vuoksi hän palasi kesällä voitonvarmasti hoitamaan virkaansa.
Se osoittautui virhearvioinniksi. Kohu yltyi ja sanomalehdetkin ryhtyivät vaatimaan piispan eroa. Syyskuussa hallitus puuttui asiaan, kun kirkon tulehtunut tilanne näytti vaarantavan yhteiskuntarauhan.
Huoleen oli syytä, sillä yhteiskunnallista levottomuutta oli lisännyt Saksan hyökkäys Puolaan. Hallitus käytti lain sille suomaa keinoa ja erotti Rahamäen. Sen jälkeen kirkolle määrättiin huoltaja, joksi tuli konservatiivinen pastori Jaak Varik, yksi piispanvastaisen rintaman päätekijöitä. Uusi piispa valittiin joulukuussa 1939.
Saksalaiset papit Führerin luokse
Saksalaisen papiston lukumäärä oli tasaisesti laskenut, mutta heitä oli vuonna 1939 silti vielä viitisenkymmentä eli noin 25 % koko papistosta. Osa heistä oli puhtaasti saksalaisissa seurakunnissa, mutta merkittävä osa myös virolaisten seurakuntien pappeina. Siksi Viron kirkko koki melkoisen suoneniskun, kun Hitler kutsui Molotov-Ribbentropin -sopimuksen mukaisesti kaikki baltiansaksalaiset "kotiin Saksan valtakuntaan" lokakuun alussa.
Kutsua noudatettiin kuuliaisesti - ja nopeasti. Ensimmäiset emigrantteja kuljettaneet laivat lähtivät matkalle Tallinnasta parin viikon kuluessa.
Kaikkiaan saksalaisia lähti Virosta syksyn 1939 ja kevään 1940 välisenä aikana noin 13 700. Heidän joukossaan olivat lähes kaikki saksalaiset papit. Vain kaksi pappia viipyi Virossa vuoteen 1941 asti.
Kansallismieliset virolaiset olivat tyytyväisiä saksalaispappien lähtöön. Heidän mielestään vasta se mahdollisti Viron kirkon kehittymisen todelliseksi kansankirkoksi. Pessimistisesti he kuitenkin totesivat, että saksalainen perintö tuntuisi Viron kirkossa vielä pitkään.
Maltillisemmat virolaiset tunnustivat saksalaisten pappien ansiot kirkon palveluksessa, mutta valittivat, etteivät nämä sydämessään olleet koskaan pystyneet ymmärtämään virolaisten uskonnollisia ideaaleja. Erityisen pettyneitä he olivat niihin virolaisten seurakuntien saksalaisiin pappeihin, jotka olivat hetkeäkään epäröimättä jättäneet tehtävänsä ja liittyneet maastamuuttajien riveihin.
Viron luterilainen kirkko oli täten ennen joutumistaan toisen maailmansodan pyörteisiin ja sitä seuranneeseen neuvostomiehitykseen pahasti hämmentyneessä tilassa.
Seurakuntalaisten horjunut luottamus kirkon johdon auktoriteettia kohtaan ja papiston joukkokato olivat huonoja lähtökohtia kirkon pian alkaneelle ahdistamiselle. Ei olekaan ihme, ettei Viron luterilaisella kirkolla voinut olla neuvostokaudella samanlaista kansaa yhdistävää roolia kuin esimerkiksi katolisella kirkolla Liettuassa.
Voidaan myös väittää, että Viron kirkolta loppui aika kesken: kymmenessä vuodessa sen kansallinen rooli olisi voinut papiston "puhdistumisen" ansiosta muodostua jo paljon vahvemmaksi.
MIKKO KETOLA
30.6 2000
Kirjoittaja on teologian tohtori ja kirkkohistorian assistentti Helsingin yliopistossa.
